Disneylandin satumaailma ei tee kirjailija P. L. Traversiin kummoistakaan vaikutusta.

Tuore Disney-elokuva Saving Mr. Banks kertoo, kuinka P. L. Traversin lastenkirjaklassikko Maija Poppanen päätyi aikoinaan valkokankaalle koko perheen menestysmusikaaliksi. Samalla elokuva kertoo itse kirjailija Traversin tarinan.

Elokuvateattereihin saapuu tämän viikon perjantaina 14.3. Disney-elokuva Saving Mr. Banks (Saving Mr. Banks, 2013). Elokuva kertoo tarinan siitä, miten Disneyn menestysmusikaali ja ikiaikainen klassikko Maija Poppanen (Mary Poppins, 1964) aikoinaan päätyi valkokankaalle. Saving Mr. Banks on saanut ikärajakseen K-12, eikä kyseessä olekaan mikään lastenelokuva. Vaikka näytelmä- ja animaatioelokuvaa yhdistelevä, hilpeä ja reipas Maija Poppanen oli suunnattu koko perheelle ja erityisesti lapsille, sen taustalla on yllättävän rankkoja elämänkohtaloita.

Maija Poppanen -elokuva perustui P. L. Traversin kirjoittamaan Mary Poppins -lastenkirjojen sarjaan, joka kertoo Lontoossa asuvan Pankin (alun perin Banks) perheen lastenhoitajaksi saapuvasta, maagisesta naisesta. Elokuvassa Saving Mr. Banks Emma Thompsonin esittämä kirjailija P. L. Travers taas saapuu Los Angelesiin tapaamaan Walt Disneyä (Tom Hanks), joka on halukas ostamaan oikeudet Maija Poppasen tarinan elokuvasovitukseen. Disney kertoo luvanneensa kirjoja suuresti rakastaneille tyttärilleen tehdä elokuvan Maija Poppasesta, mutta rouva Travers on erittäin vastahakoinen luovuttamaan rakasta lastenhoitajahahmoaan Disneyn valtavan koneiston hampaisiin.

Disneyn studioilla hänelle esitellään Don DaGradi (Bradley Whitford), joka on työstämässä kuvakäsikirjoitusta elokuvan pohjaksi, sekä säveltäjäveljekset Richard ja Robert Sherman (Jason Schwartzman ja B. J. Novak), jotka ovat alkaneet säveltää lauluja elokuvaan. Rouva Travers suhtautuu heihin kaikkiin tylysti ja lähes halveksuen: hän ilmoittaa heti aluksi, että Maija Poppasesta ei missään tapauksessa tehdä musikaalia eikä hupsua piirroshahmoa. Myöhemmin hän painottaa myös, ettei Maija Poppanen ole hauska hahmo vaan suoranainen ”hassuttelun vihollinen”, ettei elokuvassa saa käyttää lainkaan punaista väriä (minkä luulisi punaisten bussien ja puhelinkoppien Lontoossa olevan vähintäänkin hankalaa), ettei Pankin perheen isällä, Yrjö Pankilla voi olla viiksiä, ja ettei Dick Van Dyke missään nimessä sovi näyttelijäksi elokuvaan. Traversin vastahakoisuus ja pikkumaisiltakin tuntuvat vaatimukset esitellään aluksi hienostelevan ja tiukkapipoisen lontoolaisrouvan oikutteluna. Elokuvan edetessä käy kuitenkin ilmi, miksi Maija Poppasen hahmo ja se, miten hänen tarinansa kerrotaan, on Traversille niin tärkeä.


P. L. Travers saapuu Disneyn studioille ja tapaa Don DaGradin sekä Shermanin veljekset.

Pääosa elokuvan tapahtumista sijoittuu vuoden 1961 Los Angelesiin. P. L. Travers matkustaa sinne kotoaan Lontoosta, ja paikkojen välinen ero tehdään katsojalle selväksi käyttämällä taitavasti valoa, värejä ja tunnelmaa: Lontoo on harmaa, hillitty ja jopa kalsean oloinen, L. A. taas täynnä värejä, valoa ja kuumana paahtavaa aurinkoa. Travers ei Losin hikisessä ilmastossa viihdy, ja tähän, kuten niin moneen muuhunkin asiaan, löytyy selitys hänen lapsuudestaan. Alusta asti elokuvassa nähdään takaumia Australiaan ja vuoteen 1906. Siellä elää Goffin kolmilapsinen perhe, ja jossakin kohtaa selviää, että Helen, perheen tyttäristä vanhin, onkin P. L. Travers pikkutyttönä. Traversin juuret ovat siis englantilaisen äidin ja irlantilaisen isän perheessä kaukana kuumassa Australiassa, vaikka hän Eurooppaan muutettuaan omaksuikin brittiläisen aksentin ja tavat.

Takaumat tihenevät vähitellen, ja keskiöön nousee pikku-Helenin isä Travers Goff, jota esittää Colin Farrell. Isän – ja sitä myötä koko perheen – elämä on ajautumassa umpikujaan, ja silloin paikalle kutsutaan Ellie-täti. Siinä vaiheessa onkin selvää, mitä
P. L. Travers tarkoitti todetessaan, että Maija Poppanen ja Pankit ovat hänelle kuin perhettä ja ettei Maija Poppanen todellakaan tullut pelastamaan Pankin perheen lapsia, kuten Walt Disney erehtyi luulemaan. P. L. Travers osoittautuu siis pohjimmiltaan herkäksi tytöksi, joka on joutunut aikuistumaan aivan liian varhain. Myös Walt Disney ymmärtää tämän palatessaan muistoissaan omaan lapsuuteensa, ja vasta tällöin Disney ja Travers löytävät jonkinlaisen yhteisen maaperän. Loppujen lopuksi molemmat joutuvat antamaan periksi vaatimuksistaan. Elokuva huipentuu Maija Poppasen ensi-iltaan vuonna 1964.

Saving Mr. Banks onnistuu kertomaan Maija Poppasen taustatarinan samaan aikaan sekä koskettavasti että hauskasti. Käsikirjoittajat englantilainen Kelly Marcel ja australialainen Sue Smith ovat tehneet ansiokasta tutkimustyötä, ja elokuvan ohjaaja John Lee Hancock on onnistunut loistavasti pyrkimyksessään nivoa Australiassa tapahtuvat lapsuustakaumat saumattomasti yhteen yli puoli vuosisataa myöhemmin Los Angelesissä tehtävän työrupeaman kuvauksen kanssa. Roolitus on onnistunut loistavasti. Richard Sherman, joka ainoana elokuvan todellisista henkilöistä on yhä elossa, on sanonut nähneensä Tom Hanksissä, Emma Thompsonissa ja B. J. Novakissa tuolloisen tiiminsä muut jäsenet – ja Jason Schwartzmanissa itsensä. Huikea Lavastus on Michael Corenblithin käsialaa. Hän on San Franciscossa sijaitsevaan The Walt Disney Family Museum -museoon tutustuttuaan kyennyt muun muassa loihtimaan elokuvaan täydellisen kopion Walt Disneyn 60-luvun työhuoneesta.

Upean elokuvan tunteellisen lopun jälkeen kannattaa vielä jäädä seuraamaan leffan lopputekstejä, joiden aikana näytetään vanhoja valokuvia aidoista käsikirjoituspalavereista ja kuullaan pätkiä äänitallenteista, jotka P. L. Traversin vaatimuksesta tiimin kokousten aikana nauhoitettiin.

Ankkalegendat-sarjan kolmas osa Kultaisen kypärän metsästäjät ja muita klassikoita tärähtää kirjakauppoihin nyt syyskuussa. Sarjan edellisten osien tavoin se sulkee kansiensa sisään Carl Barksin seikkailuita, joihin Don Rosa on tehnyt oman jatkonsa.

Ankkalegendojen kahdessa aiemmassa osassa on jo saanut hämmästellä Rosan sarjoissa tämän insinöörimäisellä tarkkuudella poimimia yksityiskohtia mestari Barksin sarjoista, eikä Kultaisen kypärän metsästäjissäkään jäädä kyseisestä ilosta paitsi. Sarjan kolmas kirja on muutenkin takuulla fanien mieleen – ainakin rosalaisten fanien – sillä sen aloittaa yksi Kentuckyn ankkakuninkaan omista lapsuuden suosikeista. Mukana on myös monen fanin oma Rosa-suosikki Kirje kotoa. Barksistit puolestaan ilahtunevat sarjasta Aku Ankan atomipommi, joka on julkaistu Suomessa aiemmin vain kahdesti eikä sitä ole koskaan nähty esimerkiksi Aku Ankka -lehdessä.

 

Sarjakuvien lisäksi kirjassa on Rosan esipuhe sekä hänen sarjojaan varten kirjoittamia kommentteja.

Ankkalegendat 3 - Kultaisen kypärän metsästäjät löytyy myös Aku Ankan kaupasta.

Kultaisen kypärän metsästäjät ja muita klassikoita sisältää seuraavat tarinaparit:

Aku Ankka ja kultainen kypärä – Kolumbuksen kadonneet kartat
Roope-setä kääpiöintiaanien maassa – Windigojen mailla
Harvinaisia rahoja – Ahneen palkka
Aku Ankan atomipommi – Avaruuden valloittajat
Vanhan linnan salaisuus – Kirje kotoa

Aku Ankka Lataamoa kehitetään hiljalleen koko ajan. Uusin uutuus on ruutulukija, joka ilahduttanee älypuhelimella sarjakuviaan nauttivia.

Poissa ovat ne päivät, jolloin älyluurilla joutui suurentamaan ja pienentämään sarjakuvasivua, kun nautiskeli ankkojen ja hiirien seikkailuista. Aku Ankka Lataamon Android- ja iOS-sovelluksissa toimii nyt nimittäin vallan kätevä ruutulukija, jonka kanssa sarjiksia voi lukea ruutu kerrallaan.

Ruutulukijan saa päälle kaksoistäppäämällä sarjakuvan ruutua ja ruudusta toiseen siirtyminen onnistuu pyyhkäisemällä tai täppäämällä. Tavalliseen sivunäkymään voi puolestaan palata kaksoistäppäämällä ruutua uudelleen.

Eikä tässä suinkaan vielä kaikki! Aku Ankan taskukirjojen valikoima on lisääntynyt huomattavasti. Arkisto kattaakin jo lähes kaikki Taskarit aivan alusta alkaen. Kirjasto saadaan täydennettyä kokonaiseksi kuluvan syksyn aikana. Pian pääsee siis lukemaan kaikki taskukirjat numerojärjestyksessä, mikäli moisesta urakasta on haaveillut.

Nemoa etsimässä -elokuvasta tutut eväkkäät palaavat valkokankaalle.

Jo kolmetoista vuotta on vierähtänyt siitä, kun ylihuolehtivuuteen taipuvainen vuokkokala Marlin etsi kotiriutalta kadonnutta poikaansa Nemoa elokuvassa Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003). Tuosta palkitusta animaatiosta tutut kalat ovat kuitenkin Disneyn ja Pixarin uutuuteen, 26. elokuuta Suomen ensi-iltansa saavaan leffaan Doria etsimässä (Finding Dory, 2016) mennessä ikääntyneet ainoastaan vuoden verran. Nyt palettivälskäri Dori, jonka Marlin sai avukseen Nemon jäljille, asuu Isolla valliriutalla Marlinin ja Nemon naapurina, Nemo on reipas koululainen herra Rauskun luotsaamassa ryhmässä, ja Marlin yrittää yhä opetella luottamaan poikansa taitoihin enemmän.
Tällä kertaa seikkailu saa alkunsa, kun lähimuistin menetyksestä kärsivä Dori alkaa muistaa välähdyksiä lapsuudestaan ja ihmetellä, missä hänen oma perheensä mahtaa olla. Dori, Nemo ja hieman vastahakoisesti mukaan etsintäretkelle lähtevä Marlin saavat jälleen apua kilpikonnilta ja pääsevät merivirran kyydissä Kalifornian rannikolle. Siellä kolmikko kuitenkin joutuu eroon toisistaan, kun paikallisen merieläinpuiston työntekijät nappaavat Dorin ja vievät kalan hoidettavaksi puiston eläinsairaalan karanteeniosastolle. Sen jälkeen Dori jatkaa vanhempiensa jäljittämistä merieläinpuistossa apunaan mustekala Hank, valashai Destiny sekä maitovalas Bailey. Nemo ja Marlin puolestaan yrittävät epätoivoisesti hakea uudestaan käsiinsä Dori-ystävänsä, jonka selviytymisestä yksin he ovat – ymmärrettävistä syistä – huolissaan. Kaikenlaiset hankaluudet ja vaaratilanteet vaanivat jokaisen kulman ja kiven takana, eikä niille hetkellisistä suvantokohdista huolimatta tunnu tulevan loppua.
Andrew Stanton, elokuvan ohjaaja ja yksi käsikirjoittajista, sanoo halunneensa vihdoin vastata ensimmäisessä Nemo-elokuvassa avoimeksi jääneeseen kysymykseen siitä, miksi Marlin löysi Dorin uiskentelemasta meressä päämäärättömästi aivan yksin. Huonomuistisen Dorin, alati hermoilevan Marlinin ja toinen rintaevä lyhytkasvuisena syntyneen Nemon lisäksi tarinan sankareiksi nousevat äkeä, seitsenlonkeroinen mustekala, likinäköinen valashai, kaukopaikannuskyvystään epävarma maitovalas sekä hömelö amerikanjääkuikka. Elokuvan opetus onkin se, että päättäväisyydellä pääsee pitkälle ja omaa heikkouttaan voi käyttää myös voimavarana.
Kuten vanhemmassakin Nemo-elokuvassa, myös tässä merenalaiset maisemat värikkäine kasveineen ja kiiltäväkylkisine kaloineen näyttävät upeilta, ja 3D-tekniikka mahdollistaa sen, että katsoja ikään kuin pääsee itsekin merivirtojen vietäväksi. Leffan suomenkielisinä ääninä kuullaan muiden muassa mainiota Pertti Sveholmia Hankinä sekä ykkösosasta tuttuja Ona Kamua Dorina ja Tom Pöystiä Marlinina. Ja vielä pikku vinkki: jos haluat tietää, miten kävi ensimmäisen elokuvan lopussa hammaslääkärin akvaariosta paenneille kalakavereille, malta katsoa koko filmi ihan loppuun asti!

Katso tästä vielä elokuvan traileri.

 

 

Tammikuussa Aku Ankan toimitus julisti kilpailun, jossa etsittiin uutta konnaa Ankkalinnaan. Voittajakonna on nyt selvillä!

Kelmiehdokkaiden huima tulva yllätti toimituksen tyystin, ja lopulta ehdokkaita kertyi kaikkiaan noin 1400.  Voittajan seulominen oli melkoinen (vaikka toki sitäkin hykerryttävämpi) urakka, mutta kiivaan lapioinnin jälkeen pöydälle jäi kova kärkikuusikko. Niistä lopullisen voittajan valitsi ammattitarinankertojan erehtymättömällä silmällä ankkataiteilija Kari Korhonen.

Voittajaksi kiilasi puuteriperuukin mitalla Bär Lingonsylt, köyhtynyt aatelinen ja vapaaherra. Ränsistyneessä kartanossaan Ankkalinnan ulkopuolella Bär suunnittelee rikoksiaan, jotka voi sopivasti kätkeä vilkkaan seurapiirielämän suomien sattumien suojiin. Bärin isä ja äiti ovat Katri-Maria Kortelainen-Takala ja Karri Takala. Kari ihastui syvästi ketkuun mutta sympaattiseen Lingonsyltiin, ja hahmon debyyttisarjan käsikirjoitus on jo liki valmis. Suuri yleisö joutuu kuitenkin odottamaan kohtaamista Ankallispäivän numeron (48/2016) ilmestymiseen asti.