Raatamista Ankkalinnassa

Paria kuukautta takaperin eteeni tuli väistämättömänä pakotteena alkaa miettiä sopivaa työpaikkaa TET (eli TyöElämään Tutustumis-) –jaksolleni, joka meidän koulussamme sattui lokakuun kahdelle viimeisimmälle viikolle. Selattuani erilaisia vaihtoehtoja törmäsin sattumankaupalla Sanoma Magazinesin lasten ja nuorten –osaston sähköpostiosoitteeseen. Se tuntui sopivalta kaikin puolin; sarjiksia, sarjiksia, sarjiksia ja… no, tässä sitä nyt ollaan.

Tullessani ensimmäisenä työpäivänäni Sanoma Magazinesin konttorin aulaan Munkkivuoressa kaikki näytti suurelta ja hienolta, juuri niin aikuismaiselta kuin olin työelämän kuvitellutkin olevan. Avara aulatila, jonka laidalla kaksi vahtimestaria istui ottamassa vieraita vastaan ja kiireiset työntekijät avainkortteineen vastasivat täysin mielikuvaani jylhästä toimistorakennuksesta. Kuudennessa kerroksessa, johon nousin seurassani kulkeneen TET-tukihenkilöni perässä hissistä, silmäni täyttyivät Aku Ankoista ja työelämän aikuismaisuus oli tiessään. Tuntui, että minne tahansa katsoinkin sieltä omalla katseellaan vastasi aina Aku takaisin. Jos jossain ei ollut seinällä isoa Akun kuvaa, oli sitten varmasti kaikki tasot (pöydät, sohvat, tuolit…) täynnä Akusta kertovia sarjakuvia. Kättelin nopeasti tusinan tulevia työtovereitani ilman, että yhdenkään nimi jäi mieleeni. Minulle esiteltiin myös kuudennen kerroksen käytävät, joilla kaksiviikkoisen jaksoni aikana tulisin kävelemään, mutta tieto meni siinä määrin korvasta sisään ja toisesta ulos, ettei minulla ei ollut kierroksen loputtua harmainta aavistustakaan missä naisten WC tai kahvikone sijaitsi. Sitten minut vain työnnettiin sisään huoneeseen, jossa kaksiviikkoiseni tulisin pääosin viettämään.

Ensimmäisenä päivänä kaikki oli hämmentävää. Tuntui, että kaikki ihmiset olivat minulle kovin ystävällisiä, mutta minä vain pällistelin turhakkeena kaiken keskellä tietämättä mistä olin tulossa tai minne menossa. Työtehtävät, joita sain, kopiokoneen kanssa hääräilyä ja sarjakuvien puhekuplien ja äänitehosteiden numeroimista, tuntuivat vaikeilta ja jännittäviltä töiltä, vaikka ne varmasti olivatkin valittu helpoimmasta päästä. Sen päivän vietin kokonaisuudessaan minut työhuoneeseensa ottaneiden, Akkaria tekevien Akin ja Elinan seurassa. Myöhempinä päivinä olen päässyt tutustumaan muihinkin kerroksen työntekijöihin.

Nyt olen neljättä päivää töissä ja kaikki on alkanut rutinoitua ja tuntua tutulta (löydän jo omatoimisesti vessalle ja kahvikoneelle). Keskipäivään sijoitettu ruokailu yhdessä muiden työntekijöiden kanssa jakaa kuusituntisen päiväni sopivasti kahteen samanmittaiseen osaan, joista molemmat tuntuvat varsin lyhyiltä verraten esimerkiksi kolmeen täysmittaiseen koulutuntiin. Työtehtäviä olen saanut kiitettävän monipuolisesti puuhapussien pakkaamisesta Aku Ankan oikolukuun. Vaikka tehtäväkseni langetetut erilaiset työt toki tekevät päivistä erilaisia ja kiinnostavia, tuntuisivat ne kuitenkin varmaankin aika turhilta ilman juuri näitä henkilöitä, joita ympärilläni pyörii. Ihmiset, joiden parissa saan työskennellä, ovat kerrassaan mahtavia. Kaikki ovat suhtautuneet minuun ystävällisesti ja tuntemattomammatkin ohikulkijat juttelevat. Vaikka itse olenkin työtovereideni seurassa hiljainen kuuntelija koen tulleeni hyväksytyksi yhteisöön. Ilmapiiri on sanoinkuvaamattoman rento ja positiivinen, juuri sellainen kuin sarjakuvia toimittavassa yhtiössä voisi kuvitella olevankin. Lisäksi täytyy vähän ylpistellä sillä, että olen tietenkin päivieni aikana nähnyt Akkarin sille kääntöpuolelle, jolle on mahdotonta nähdä pelkästään lehteä lukemalla.

Voi olla, että Ankkalinnaan en pääse koskaan käymään, mutta Sanoma Magazinesin Akkarin toimitus ei siitä varmasti paljolti taakse jää.

Kommentit