Blogi: Kenen lakki?

Viime viikkojen Akkarit ovat kaikki olleet jollain tavalla spesiaaleja: pari viikkoa
sitten juhlittiin Mummoa, siitä yhtä keskiviikkoa eteenpäin Plutoa ja tällä viikolla on vuorossa matka lähimpään kirjakauppaan, jossa Don Rosa tulee Suomen-kiertueensa aikana vierailemaan. Nyt loppuviikkona kaikkien rakastaman ankkapiirtäjän voi tosin bongata enää Oulun ja pääkaupunkiseudun kirjakaupoista. Sitä ennen Rosa on ehtinyt jo Tampereenkin käydä katsastamassa. Oliko joku siellä paikanpäällä? Kertokaa ihmeessä tunnelmia.

Vaikka Don Rosa nyt Suomen maaperällä onkin, ei tällä viikolla kyseisen ankkapiirtäjän sarjakuvia ole Akkarissa nähty. Yksityiskohtaisten ja omalaatuisesti piirrettyjen ankkojen sijasta saimme kuitenkin totuttuun tyyliin nauttia muista oivaltavista ja hauskoista tarinoista. Oikeastaan tällä kertaa kaikki lehden tarinat olivat ainakin minun mielestäni nauruhermoja hykerryttäviä mestariteoksia.

Maistajamestari, jonka etevästä juonesta vastasi käsikirjoittaja Terje Nordberg, antoi viikon lehdelle hilpeän alun. Tarina ei ollut ensimmäinen - ja tuskin viimeinenkään - jossa Aku oli vihdoin päässyt margariinitehtaalta ja edennyt uudessa ammatissaan aina huipulle asti. Näissä sarjakuvissa on vain se ongelma, että yleensä ensimmäisen ruudun perusteella voi esittää melko tarkan arvauksen, mitä viimeisessä ruudussa tapahtuu: Kuulostaako nauravat ankanpojat kertomassa puhelimeen Aku-sedän karanneen Alaskaan tai Siperiaan yhtään tutulta? No, jos loppuratkaisun selviämistä pelkäisi, Akkari ei välttämättä olisi muutenkaan oikea ratkaisu. Sen sijaan alkutilanteesta tai loppuratkaisusta piittaamatta lukunautinto oli kerrassaan mainio. Piirtäjä Arild Midthun oli saanut vangittua kuviksi sen, mitä tavoiteltiinkin. Sulon soppakeittiön päivän keiton maun saattoi jopa maistaa suussaan, kun siitä lähtevä höyry tulvahti Akun pitelemästä keittokauhasta ylöspäin. Tosielämässä Akun tavoin aina vain epäonnistuva kaveri kävisi varmaankin sääliksi, mutta jokin siinä on, että sarjakuvalehden sivuilta sitä jaksaa nauraen lukea yhä uudelleen ja uudelleen.

Täytyy muuten myöntää, että Keksintökilpa-sarjiksen kohdalla minun hahmotuntemukseni sai pienen kolauksen, sillä Pikku-Pelle ei sanonut oikeastaan mitään. Nimi viittasi erääseen ankkalinnalaiseen keksijäneroon (johon myös myöhemmin huomasin luonteenkin osuvan), mutta ulkonäkö oli kuin ilmetty Hessu, jota pojankoltiainen vieläpä kutsui Hessu-sedäksi (mutta sehän ei tunnetusti Ankkalinnassa välttämättä merkitse mitään). Akupediasta tarkistettuna Pikku-Pellen kerrottiin olevan Hessun sukulaisia, joten Pelle-nimeä ilmeisesti esiintyy muuallakin kuin Pelottoman suvussa. Itse tarina oli aika tyypillistä Hessua: siinä missä Aku yleensä päätyy yrityksen kautta häviöön, Hessulla on tapana vähän sattuman kautta saavuttaa voitto. Kuten myös tällä kertaa. Minusta purkkapopcornit eivät kyllä erityisen houkuttelevilta kuulosta, mutta niinhän sitä sanotaan, ettei makuasioista sovi kiistellä.

Lehden viimeinen sarjakuva, Yksin kotona, oli sijoitettu aika osuvaan hetkeen. Nyt kun koulunalun alkuinnostus alkaa laantua, eivät varmaan kovin harvassa ole ne, jotka mieluummin jäisivät kotiin maleksimaan kuin joka-aamuiseen tapaan kiirehtisivät kouluun. Carry Brughamin omalaatuisten piirrosten myötä myös Hupuun oli tarttunut sama asenne. Tässä tapauksessa sanonta roudasta ja porsaista ei ehkä ole paikallaan, mutta hieman sitä soveltaen tarina ainakin antoi ymmärtää, että "yksinäisyys ankan kouluun ajaa". Ja mikäpä sitä parempi syy oikeastaan?

Kun viikon lehtikin on nyt luettu, on aika tarkistaa vielä kerran Don Rosan vierailun aikataulu ja suunnata sitten heti koulun jälkeen nokka kohti Oulua tai Helsinkiä.

Kommentit