Mietteitä uusimmasta Akkarista

Tässä näkyy nyt parin viimeisimmän blogin aiheena olleen Akkareiden ja muiden Ankka-kamojen keräileminen. Jotta saisimme vaihtelua (ja ennen kaikkea siksi että minulla ei ole mitään käsitystä keräilystä, ja irtonaiset Taskari-kanteni satunnaisissa lehtikoreissa eivät varmasti saisi kauheasti arvostusta arvo-Akkareita notkuvien kirjahyllyjen rinnalla…), minä tyydyn lempiaiheeseeni, eli tämänviikkoisen lehden syväanalyyttiseen arviointiin.

Nyt keskiviikkona ilmestyneen lehden suurinta antia oli tietysti upouusi Juniori-liite, jonka alkupuheessa mainittiin idean synnyinsijaksi Hollanti. Liite oli tarkoitettu lukemista vasta aloitteleville lapsille, mutta ennalta julkaisemattoman sarjakuvamateriaalin ollessa kyseessä, se tuli ilman muuta selattua läpi näin vähän vanhempanakin Akkari-fanina. Niin kuin toimituksen alkusanoissa kerrottiin, on Aku Ankka -lehti tärkeä osa monen lapsen prosessissa lukemaan opettelussa. Liite oli oiva keino lisätä vielä tätä innostusta, mutta minua jäi kyllä vähän ihmetyttämään sinne valikoidut sarjat. Ainakin minä nimittäin pienempänä tuskastelin sitä, että jokaisesta lehdestä löytyi kyllä tusinoittain aikuisten ankkojen ja hiirten murheita ja ongelmia, mutta seikkailut koulumaailmassa, nappulaliigassa tai partioleirillä olivat (ja ovat yhä) harvassa. Ja hei! Kuinka monta empivää tyttöankistia voisi tempaista mukaan muutamalla Leenulla, Liinulla ja Tiinulla? Tästä kaikesta voisin siis johtaa kysymyksen teille lukijoille: mitkä olivat teidän mielestänne parhaita lapsuusajan Ankka-sarjoja? Vetosiko hellyttävä Pepi, kiipeleihin joutuvat veljenpojat vai ehkä kummallisilla keksinnöillään innostava Pelle? Millaiset tarinat olisivat siis hyvää luettavaa uusille Akkari-sukupolville?

Mitä kuitenkin lehden varsinaisiin tarinoihin tulee, jollain tapaa vallitsevana aiheena tuntui ainakin kahdessa ensimmäisessä sarjassa olevan loma. Nyt juuri koulutyön ollessa ankarimmillaan siitä on turha edes haaveilla, joten lomailut saavat jäädä Akkarin sivuille. Ensimmäinen näistä tarinoista oli Loma Sumusalmessa, joka johdatteli lukijan ankkaperheen seurassa ei-niin-idylliselle Sumusalmelle vielä vähemmän houkuttelevaan vuokra-asuntovaunuun. Sarjakuvassa kiehtovinta oli ehdottomasti minulle entuudestaan tuntemattoman Maximinon piirrosjälki, johon rakastuin heti ensisilmäyksellä. Välillä ruudut pursusivat yksityiskohtia, kun taas toiste ne olivat tyylitellyn yksinkertaisia. Yleensä minä en kauheasti välitä piirtäjästä (tietämättömyyteni jouduin paljastamaan jo edellisessä kirjoituksessani), mutta Maximino oli jollain tapaa viehättävän uudenlainen. No, minun makuuni ainakin. Toinenkin lomatarina, Täydellinen teltanpaikka, omasi myös omalaatuisen kynänjäljen, mutta tällä kertaa ehkä vähän tutummalta tekijältä eli William van Hornilta. Kuten koko lehden sisältöä yleensä, sarjaa olisi voinut kuvailla ehkä sanoilla tavallinen tai normaali. Erityisen sykähdyttäviä, nauruhermoja hykerryttäviä tai muuten vain erilaisia tarinoita ei lehdessä ollut, vaan anti oli tällä kertaa tasaisen varmaa. Viimeviikkoiseen Barksin ja Don Rosan erikoisnumeroon verrattuna tämä oli ihan mukava paluu tavalliseen Ankkalinnaan – ja tavallisiin ankkatarinoihin.

Ja vaikka tiedän, että asiat olisi parempi esittää ytimekkäästi ja lyhyesti, joudun pitkittämään vielä vähän tätä blogia, sillä haluan ehdottomasti mainita yhdestä lapsuuden suurimmasta sarjakuvasankaristani eli Pikku Hiawathasta, joka yhdessä toisen lempparini, Pikku Puuman, kanssa pääsi seikkailemaan Onnenkilpi-nimisessä tarinassa. Myönnettäköön, että sarjan idea oli vähän väkinäinen, mutta intiaaniseikkailu tempaa silti joka kerta yhä tänä päivänä mukaansa. Vai mitä mieltä te olette?

Kommentit