Lukijablogi: A-N-K-K-A – Ankka!

-"Allekirjoitus: Milla Magia, velho."

-Ai kuka sanoi?

-Aku. "Milla!"

-Ai kuka sanoi?

-Roope. "Hän luulee, että onnenmarkkani tekee hänet rikkaaksi."

-Ai kuka sanoi?

.

Eletään 1990-luvun loppupuolta, pikku-Wondy lukee äitinsä kanssa Aku Ankkaa. Sattuneista syistä (keskeytettyään Barks-klassikon lukemisen ties kuinka monennetta kertaa selventääkseen, kenen sanoma mikäkin repliikki oli) äiti kuitenkin kieltäytyy lukemasta Akkareita ääneen, ja tilalle pitäisi keksiä muuta luettavaa – kuinka tylsää! Ovathan satukirjat kivoja, mutta peräkkäiset kuvat hassuista ankoista ovat vielä kiinnostavampia. Kiinnostavuuteen saattaa toki vaikuttaa sekin, että ankoista äiti ei suostu lukemaan, ja tietämättömyys tunnetusti herättää uteliaisuuden.

Ensimmäiset Akkarit tilattiin meille tammikuusta 1994 alkaen, ja vuosina 1994–1996 julkaistuista lehdistä minulla on ehkä eniten hajanaisia muistikuvia pienistä yksityiskohdista. Näitä kansioita on myös plärätty erityisen ahkerasti läpi. Visuaalisesti pieneen mieleeni ensimmäisiä vahvasti vaikuttaneita tarinoita oli -96 julkaistu Don Rosan Yukonin sydän (tuolloin käännös ei vielä ollut Yukonin sydämet, vaan uusi käännös hämmensi minut vasta saatuani Roope Ankan elämä ja teot 1&2 -eepoksen). Opin lukemaan monen muun suomalaislapsen tapaan Akkarin avulla, mutta osakiitoksen ansaitsee äitikin, jonka ansiosta Akkareista oli pakko saada itse selko varhaisessa vaiheessa. Viisivuotiaana osasin jo lukea, mutta kuten iästä voi päätellä, Rosan mestariteosten kaltaisten pläjäysten ymmärtäminen ei sujunut mutkattomasti.

Muistan tavanneeni Yukonin sydäntä ja ajatelleeni, että tarina on todella hieno, vaikken ymmärräkään sitä. Hieman myöhemmin kannustin turhautuneena Roopea lukemaan Kultun antaman kirjeen, enkä voinut käsittää, miksei jukuroiva jääräpääankka suostunut päästämään minua tietämättömyyden piinasta. Uskallan väittää, etten ole suinkaan ainoana vaivannut päätäni tämän vaaleanpunaisen kuoren sisällön suhteen! Mitä vanhemmaksi kasvoin, mitä enemmän luin Akkareita ja mitä enemmän lukutaitoni kehittyi, sitä paremmin kasvoi ymmärrykseni Yukonin sydämen loppuratkaisua kohtaan. Ymmärsin myös syyttää Roopen sijaan Rosaa.

Voin sanoa olleeni oikeassa; Yukonin sydämen (vai pitäisiköhän vähitellen opetella sanomaan Yukonin sydämien?) tarina todellakin on hieno. Upean piirrosjäljen, kauniin kertomuksen ja tärkeän henkilökohtaisen historian – näin muutamia syitä mainitakseni – ansiosta tämä tarina on edelleenkin kenties suurin suosikkini.

Tällä kertaa lukijabloggaajana huseeraa vuorostaan Wondy. Mikäli lukemaan eksyi henkilö, jolle en ole vielä käynyt miltään osin tutuksi, niin maapähkinänkuoreen tiivistettynä olen helsinkiläinen 19-vuotias abiturientti, joka toimii akuankka.fi-sivustolla moderaattorina. Kiitokset mielenkiinnosta ja palataan asiaan seuraavan blogitekstin parissa.

Kommentit