Lukijablogi: Arvioita piirtäjistä ja käsikirjoittajista

Sitä saa mitä tilaa. Tämänkertainen kirjoitelmani keskittyy siis lähinnä tuikituntemattomuuksien ylistämiseen ja massasuosikkien mollaamiseen ja alistamiseen tavallisten tallaajien tasoille. Se, mikä pääsi sensuurin läpi, lepää tässä edessänne.

Pitänee aloittaa tällä kertaa piirtäjistä, onhan se tasa-arvoista: suurin piirtäjäsuosikkini on ehdottomasti italialainen Alberto Lavoradori, jonka absurdin surrealistista kubismia lähentelevää piirrostyyliä voi ihastella mm. Taskarista 239, jossa kyseisen tekijän tarinoita on peräti kaksi kappaletta. 80-luvun lopussa Disneyn leivissä aloittanut Lavoradori teki monia tarinoita 90-luvulla, kunnes juuri tyylinsä huipulla, vuoden 2000 jälkeen hän salaperäisesti katosi ankkajulkaisuista (eikä sen jälkeen mikään ole enää ollut entisellään, ainakaan minusta). Nostakaamme surrealistisen kubistista merimieslakkia tälle entisajan unhoitetulle sankarille. Muita hyviä sutaisijoita ovat aikaansa edellä ollut niinikään surrealiskubisti Pier Lorenzo De Vita, surrealistisia kumiankkoja taiteillut Luciano Bottaro ja tussia rennosti käyttävä Claudio Panarese (kyllä italiaanot osaavat).

Se niistä suosikkipiirtäjistä.

Kukapa ei tuntisi sellaisia kuuluisia ankkamestareita kuin Don Rosa tai Carl Barks? Moni myöntää lukevansa heidän tarinoitaan vesi kielellä yhä uudestaan ja uudestaan lähes hypnotisoituina. Noh, oma mielipiteeni on se, että Rosa on yliarvostettu eritoten piirtäjänä, mutta myös käsikirjoitukset mättävät usein. Hänen tapansa kuvata ankat tönkköinä hahmoina yksityiskohtien säestämänä on mielestäni liioiteltua suosionkalastelua. Kaiken lisäksi päähenkilöt suhtautuvat toisiinsa erittäin erikoisesti; Roope mäiskii Akua kepillä minkä ehtii, ja lommotraumasta toivuttuaan on laiska sukulaispoika jo ivaamassa ironisesti häntä selkänsä takana. Matkoja tehdään joka toinen päivä, tietysti ahkerat sudenpennut mukana näsäviisastelemassa käsikirjansa kera. Nuoruuden Roope velmuilemassa tyttöjen kanssa, epäilyttävät välirepliikit, Arpin Lusene alasti ynnä muut nakuvitsit... Onko tämä sopivaa lukemista lapsille? Nuoremmat ainakin vaikuttavat pitävän. Mutta myönnän kuitenkin, että kyllä Rosan tarinoistakin huippuhetket löytyvät.

Mielestäni parhaat käsikirjoittajat löytyvät pienestä sarakkeesta, jotka ovat tehneet vain muutamankymmentä tarinaa, joista kaikki täyttävät ainakin nämä kriteerit: omaperäisyys ja erikoisuus, muulla ei ole niinkään väliä (vaikka draamapaukut minulle usein kelpaavatkin). Näistä number one on Rune Meikle – vuosituhannen vaihteessa taskareissa säännöllisin väliajoin vieraillut tanskalainen tarinanikkari, jonka teoksista löytyy niin huumoria, synkkyyttä kuin dramatiikkaakin. Harmin paikka vain, 4 viimeisintä tarinaa (jos ei Haaksirikko-mestariteosta oteta lukuun) ovat olleet tekijän tason huomioonottaen melkoisia pohjanoteerauksia. Jatketaan Guido Martinalla, jonka mestarillisimmat tarinat löytyvät hänen Disney-uransa alkuvaiheilta. 50-luvun absurdin taiteen isä hallitsi taskareita eritoten 70-luvulla. Mahtavinta! Erikoisinta! Raainta! Voisin jatkaa superlatiiviluetteloa hamaan tulevaisuuteen asti, joten kerronpa vain, että Taskari 63 on malliesimerkki hänen osaamisestaan (ja tuo kyseinen Taskari on edelleen ehdottoman varmasti suosikkitaskarini!). Lukaiskaahan. Tietysti on vielä parhaimmat huumorikäsikirjoittajat (Tito Faraci ja Corrado Mastantuono), dramatiikkakäsikirjoittajat (Antonella Pandini ja Henning Kure) sekä älyvapaat käsikirjoittajat (Mark & Laura Shaw, Fabio Michelini, Caterina Mognato, Luciano Bottaro...).

Sitten ovat vielä huonot käsikirjoittajat, joita ikävä kyllä löytyy monia. Rodolfo Ciminon kaavamaisissa tarinoissa Roope lähtee etsimään outoa aarretta kaukaisesta maasta oudolla kulkuvälineellä mukanaan Aku, ankanpojat ja Juuso teekanistereineen, ja epileptikkohahmot pyörtyilevät aina tarpeen tullen – onpa ennalta-arvattavaa! Omaa kaavaansa käyttää myös François Corteggiani, jonka 20-sivuisissa tarinoissa tarinan tempo on nopea, eivätkä hahmot ikinä käyttäydy kovin luonnollisesti. Lisäksi on Per Hedman ja kumppanit, joiden kliseeklimppitarinoita en enää edes viitsi lukea.

Minulta tulisi tekstiä tästä aiheesta ainakin kymmenen väitöskirjan verran, mutta hampaita kiristellen katkaisen tämän nyt tähän, ihan vain säästääkseni lukijat suurilta tunnekuohuilta. Seuraava blogini onkin luultavasti vähän puolueettomampi, joten jaksakaa siihen asti.

Kommentit