Lukijablogi: Taskari on numero yksi

Nyt kun on toisen lukijablogini vuoro, kirjoitan julkaisusta joka on vaikuttanut minuun eniten koko ankistin urani aikana. Kyseessä on julkaisu joka viime vuonna, vuonna 2010, täytti 40 vuotta ja johon otsikkokin viittaa. Tällä kerralla kirjoitan siis Aku Ankan Taskukirjoista ja suhteestani niihin.

Tämä stoori juontaa juurensa 90-luvun alkupuoliskolle, jolloin olin alle kouluikäinen pikkunapero. Tällä kertaa alkusysäyksen antoi kaksi isosiskoani, joilla oli yhden kenkälaatikollisen verran vanhoja Taskareita. Lueskelin niitä välillä kohtalaisen ahnaasti, tietenkin luvan kanssa, enkä meinannut jättää niitä hetkeksikään rauhaan. Mieleeni on jäänyt Taskari numero 135 eli Masalian tiikeri, joka oli mainio ja hauska – ja samalla parhaita kirjoja, mitä olin siihen mennessä lukenut. Muuta mainittavaa en taskarihulluuteni alkuajoilta muistakaan.

Seuraavan tärkeän virstanpylvään Taskukirjojen ystävänä koin ollessani peruskoulussa viidennellä luokalla. Koulussamme oli kirjasto, josta sai lainata kirjoja vähäksi aikaa. Minä tietenkin sarjakuvien ystävänä iskin kynteni Taskareita täynnä olevaan pieneen hyllyyn. Nappasin oitis hyllystä erään hienon Taskukirjan, joka on edelleen suosikkejani. Kyseessä on numero 41, Aku Taikaviitta, joka edustaa minun silmissäni Taskaraiden parhaimmistoa. Lainasin sen, luin sen kotona kovalla innolla ja katsoin kaikki sanat ja kuvien yksityiskohdat huolella. Mutta yläasteella ollessani iski sama ikävä asia kuin Aku Ankkojenkin kanssa. Aikaa kavereiden kanssa meni paljon, koulutyöt painoivat ja mielenkiintokin rakoili. Oli siis pakon edessä pidettävä taukoa tästäkin ilosta.

Mutta sitten eräänä päivänä vuonna 1998 koin Taskarien merkeissä toisen merkittävän tilanteen. Meillä oli juuri silloin sukulaisia Ruotsista käymässä, toisin sanoen tätini miehensä kanssa. Päätimme mennä yhdessä silloiseen Euromarkettiin katselemaan ympärillemme. Siinä kassan kohdalla kun oltiin, huomioni kiinnittyi Taskarin numeroon 225, jonka kannessa ovat ainaiset riitapukarit Aku ja Hannu, ja jossa oli hienosti kohokuvioita ja kiiltäviä yksityiskohtia.

Pyysin tätiäni ostamaan sen minulle ja hän suostui, hänen ei tarvinnut miettiä sitä kauaa. Takaisin meille tultuamme ryhdyin lukemaan uusinta kirjaani ahnaasti ja luin sen varmasti useampaankin kertaan saman päivän aikana. Samainen kirja on minulla edelleen ja olen jopa päällystänyt sen muovilla, ettei sen hieno etukansi kuluisi kovassa käytössä. Suosittelen muuten tekemään näin, jos teillä on joku suosikkitaskari.

Seuraava mieleen syöpynyt muisto Taskukirjoista sijoittuu 2000-luvulle, joka oli minulle ehkä koettelevinta aikaa sarjakuvien ystävänä. Oli ammattikoulu, työnhakupaineet ja kaveripiirikin stressasi välillä. Mutta Taskariin nuo paineet eivät vaikuttaneet mitenkään, ne olivat huonoinakin hetkinä ilon tuojana. Vuonna 2003 sain silloiselta kaveriltani lahjaksi Taskarin numero 283, nimeltään Uhmaikä.

Vuonna 2005 ostin vuoden ensimmäisen numeron, ja taas sitä mentiin eli näiden huipputeosten kerääminen alkoi uudestaan. Parhaiten vuoden 2005 Taskareista on jäänyt mieleen numero 303, Ääni ja vimma, jonka kannessa ovat Aku, Touho ja Into musiikin parissa. Sama numero on edelleen suosikkejani, enkä ikinä myisi sitä pois.

Loppusanoiksi sanon mitä mainioimman lauseen, mikä Aku Ankan Taskukirjoihin liittyen voisi tulla kyseeseen: Taskarien kerääminen jatkuu edelleen, olkoon vastassa iloa tai surua. Tähän lyhyeen tokaisuun päätän toisen kirjoitukseni. Kiitän teitä, mikäli luitte sen.

Kommentit