Ankkauniversumin arkkitehdit
Aku Ankka ja merirosvon kulta (1942) on peräti 64 sivua pitkä.
Aku Ankka ja merirosvon kulta (1942) on peräti 64 sivua pitkä.
Lisää varhaista Barksia tarinasta Oikukas onnenkalu (1942).
Lisää varhaista Barksia tarinasta Oikukas onnenkalu (1942).
Takaisin Klondikeen (1953) on loistoesimerkki Barksin pitkistä seikkailuista, ja tämä ruutu on jäänyt lähtemättömästi monien mieliin.
Takaisin Klondikeen (1953) on loistoesimerkki Barksin pitkistä seikkailuista, ja tämä ruutu on jäänyt lähtemättömästi monien mieliin.
Roopea eivät brutopialaiset pelota. Kuva on tarinasta Kylmä kauppa (1957).
Roopea eivät brutopialaiset pelota. Kuva on tarinasta Kylmä kauppa (1957).
Vic Lockmanin kanssa tehdyissä Mummo-tarinoissa oli usein sangen kiintoisa hahmokaarti. Kuva tarinasta Lentävä linnunpelätti (1959).
Vic Lockmanin kanssa tehdyissä Mummo-tarinoissa oli usein sangen kiintoisa hahmokaarti. Kuva tarinasta Lentävä linnunpelätti (1959).
Miljardöörikerholaisia Bob Gregoryn käsikirjoittamasta tarinasta Joulutanssiaiset Ankkalinnassa.
Miljardöörikerholaisia Bob Gregoryn käsikirjoittamasta tarinasta Joulutanssiaiset Ankkalinnassa.
Viimeisinä työvuosinaan Barks teki vain käsikirjoituksia. Tämä Kay Wrightin tyylinäyte on tarinasta Peikonhampaan kaljupääkotkat (1970).
Viimeisinä työvuosinaan Barks teki vain käsikirjoituksia. Tämä Kay Wrightin tyylinäyte on tarinasta Peikonhampaan kaljupääkotkat (1970).

Ankkauniversumin arkkitehdit -sarjan kolmannessa osassa esitellään Carl Barks sekä kaksi ahkeraa ankkanikkaria, jotka käsikirjoittivat tarinoita mm. Barksille mutta työskentelivät myös muiden piirtäjien kanssa ja piirsivät tarinoita itsekin.

Carl Barksin merkitys Aku Ankalle kirkastuu jo listaamalla hänen keksimiään hahmoja: Roope-setä, Karhukopla, Milla Magia, Hannu Hanhi, Pelle Peloton, Kulta-Into Pii, Kroisos Pennonen, Teppo Tulppu, Leenu, Liinu ja Tiinu, Julle Ankanpää... Ilman Barksia tuskin olisi olemassa koko Ankka-universumia! Hänen yli 6 500-sivuinen tuotantonsa ulottuu yksisvuisista vitsisarjoista monikymmensivuisiin seikkailusaagoihin – kaikki silkkaa timanttia.

Barksin ura Disneyllä alkoi vuonna 1935 kuten monen muunkin sarjistaiteilijan, nimittäin animaattorina. Barks piirsi animaation vaativia välikuvia, joiden tehtävä oli ylläpitää liikettä. Kun Aku Ankalle alettiin vuonna 1937 tehdä omia lyhytelokuvia, Barks oli mukana juonimassa kuvioita Akun pään menoksi.

Vuonna 1942 Barks päätti kuitenkin jättää animaatiohommat sikseen. Hän muutti pieneen Sn Jacinton kylään aikomuksenaan perustaa kanafarmi. Kaikeksi onneksi hän oli ennen irtisanoutumistaan ehtinyt yhdessä Jack Hannahin kanssa piirtää sarjan Aku Ankka ja merirosvon kulta (Donald Duck Finds Pirate Gold), jonka oli käsikirjoittanut Bob Karp. Kanabisnes ei alkanut kukoistaa, ja Barks päätti pyytää lisää sarjakuvatöitä leipänsä tienatakseen. Loppu onkin historiaa!

Barksin ensimmäisistä seikkailuista näkee selvästi animaattoritaustan vaikutukset: sarjat tulvivat vauhtia ja yksinkertaisia visuaalisia vitsejä. Tästä lähtökohdasta Barks kehitti Ankka-sarjojen tarinat ja ulkoasun tasolle, josta ne sittemmin ovat tulleet tunnetuiksi. Luovimmillaan Barks pyrki rikkomaan sarjakuvasivun rakenteen niin, että kuva ja teksti täydentäsiivät toisiaan ja muodostaisivat kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Lockman ja Gregory

Maestro Barks käsikirjoitti valtaosan tarinoistaan itse, mutta hän piirsi myös joitakin muiden rustaamia tarinoita. Tällaisen yhteistyön hedelmä on muun muassa Ankkalinnan Milajrdöörikerho! Kolmannen Ankkauniversumin arkkitehdit -artikkelin taustavelhot Vic Lockman ja Bob Gregory kirjoittivat esimerkiksi Mummo Ankka- ja Iines-tarinoita, joita Barks piirsi. He työskentelivät paljon myös muiden piirtäjien kanssa.

Vuonna 1927 syntynyt Victor "Vic" Lockman on tuottelias ja monipuolinen sarjakuvanikkari, joka on 1950-luvulta asti tehtaillut Ankkojen lisäksi myös mm. Tikun ja Takun, Veli Kanin, Lumikin ja Nalle Puhin seikkailuja. Ankka-sarjoissa Lockman keskittyi lähinnä kirjoittamiseen. Tarinoita piirsi Barksin lisäksi paljon Tony Strobl. Myös mm. Jack Bradbury, Pete Alvarado, Phil De Lara ja Kay Wright kuvittivat Lockmanin luomia mielikuvituksellisia seikkailuja.

Lockmanin ja Tony Stroblin yhteistyön myötä sarjakuviin seilasi kaikkien kaukokaipuisten sankari Moby Ankka. Valaanpyytäjä esiintyi ensi kerran vuonna 1967 tarinassa Whale of an Adventure (julkaistu Aku Ankassa 49/1968 nimellä Valaanpyynnissä Moby Ankan kanssa ja myöhemmin mm. Jumbossa 25 nimellä Valaan vatsassa), jossa Aku keikkuu ulapalle kumipatjan kyydissä.

Lockman keksi lehden sivuille myös Pelle Pelottoman veljenpojan Tarmon, joka venytteli älynystyröitään ensi kertaa Phil De Laran piirtämänä tarinassa Lautasvaras (AA 1967/14–17).

Robert "Bob" Gregoryn (1921–2003) ura alkoi käsikirjoittajana, mutta 1960-luvulta eteenpäin mies piirsi ahkerasti tarinoita itsekin. Gregoryn ansiota siis on, että Ankkalinnan miljoonikoilla on takkatuli, jonka ääressä kätösiään lämmitellä: äverikköjen päiväkerho Miljardööriklubi esiintyi ensi kerran Gregoryn kirjoittamassa ja Barksin piirtämässä tarinassa Joulutanssiaiset Ankkalinnassa (The Christmas Cha-Cha 1959; AA 1961/49 ja 2011/50).

Myös Gregoryn käsikirjoittamat tarinat piirsi 1960-luvulla usein Tony Strobl. Gregory kirjoitti paljon tarinoita Aku Ankan lisäksi Karhukoplalle ja Sudenpennuille sekä loksunokkien lisäksi mm. Aristokateille. Tarinaniskijänä Gregory on solahtanut hyvin myös naisen nahkoihin, sillä hän käsikirjoitti lukuisia Iines Ankan päiväkirja -sarjan tarinoita. Osan niistä kuvitti aikoinaan Carl Barks, osan Gregory itse. Kuvassa Iines arvioi sisustustaan Gregoryn kirjoittamassa ja Barksin piirtämässä tarinassa Ihanasti erilainen (Daringly Different 1960; AA 2013/31).

Muiden piirtämät Barksit

Sarjisuransa loppupuolella 1960-ja 1970-lukujen taitteessa Barks ei enää piirtänyt itse, mutta laati käsikirjoituksia Aku- ja Sudaritarinoihin. Piirroshommat saivat sitten hoitaakseen tuon ajan Akkareita lukeneille taatustit tutut Tony Strobl, John Carey ja Kay Wright.

Ainakin toimituksen naavapartojen mieleen ovat lähtemättömästi jääneet mm. Päivä lainvartijana (AA 4–5/1973), Vesistönsuojelua (AA 47/1972) ja Vaikertavien kumpujen koira (11–12/1974).

Myöhemmin, 2000-luvun lopulla, hollantilainen Daan Jippes piirsi nuo Barksin myöhäistuotantoon kuuluvat tarinat Barksin luonnosten pohjalta uudelleen mahdollisimman tarkasti maestron tyyliä noudatellen. Osa niistä on julkaistu vain kovakantisissa kirjoissa, osa löytyy myös Akkarin Lataamosta. Lataamossa versioita pystyy näppärästi vertailemaankin – etsikääpä esimerkiksi tarinat Tupu, Hupu ja Lupu pullossa (AA 14/1974) ja Pullotettu vartio (AA 6/2013).

P.S. Entä Ankkauniversumin arkkitehdit -artikkelissa mainittu kanatarhabisnes, joka lähestulkoon riisti maailmalta Carl Barksin? Lue tarina Kohtalokkaat kanat (mm. AA 1953/11, Carl Barksin parhaat 2011), niin olet muutaman höyhenkilon verran viisaampi Barksin kokemuksista kanojen parissa.

Helsingin Ateneumissa avautui tiistaina 3. lokakuuta upea Ankallisgalleria-näyttely, jossa Suomen taiteen klassikkoteoksista nähdään ankallistetut versiot. Näyttely on avoinna aina helmikuun 2018 loppuun asti.

Aku Ankka -lehdessä on eletty koko vuosi 2017 ikään kuin rinnakkaistodellisuudessa satavuotisen Suomen kunniaksi, kun Suomen historian tapahtumien on seurattu tapahtuvan räpylävinkkelistä Kari Korhosen käsikirjoittamissa ja piirtämissä Suomi 100 -tarinoissa. Rinnakkaistodellisuus huipentuu nyt Ateneumin taidemuseossa nähtävässä näyttelyssä, jossa on esillä kaiken kaikkiaan 13 taideteosta. Teokset on luonnollisesti lainattu Ankkalinnan johtavasta taidemuseosta Ankallisgalleriasta.

Ankallisgallerian taiteilijoita ovat Alpertti AatelvilttiAltti FasaaniAkseli Kala-KallelaArvi LiljalunttiEino MaininkinenHuuko Simpura sekä Nantti Vonrikti. Kuuluisimpiin teoksiin kuuluvat muun muassa Ankanpoika ja varisElämäntaiteilija Hannu HanhiIltaa ja köyhyyttä kohtiLeikkiviä ankanpoikia rannalla sekä Taistelevat ankat.

Apuna ovat olleet Aku Ankan piirtäjistä Kari Korhonen, Don Rosa, Ulrich Schröder ja Daan Jippes sekä vielä Kati Kovacs.

 

Perjantaina 28. heinäkuuta ensi-iltansa saanutta Autot 3 -leffaa on odotettu, ja moni lienee jännittänyt, mitä Pixar ja Disney ovat keksineet. Elokuvan ensimmäinen traileri kun lupasi ainakin vauhtia ja ruttaantuneita konepeltejä. Onko luvassa siis pelkkää ryminää?

Kun Autot 2 marssitti heti alkumetreillä valkokankaalle toinen toistaan ilkeämpiä autonrämiä ja kaasarikunnan kovimpia agentteja, kolmonen antaa pääroolit takaisin kilpa-autoille. Salamalla alkaa kuitenkin olla takanaan jo melkoisen monta kautta radoilla, eikä hänen kuntonsa tahdo enää pärjätä uuden sukupolven kilpureille, jotka kykenevät pitämään optimaalisen ajoradan koko kisan ajan – puhumattakaan huikeista nopeuksista, joihin nuoremmat kisaajat yltävät. Onko Salaman aika panna pillit pussiin monen muun konkarin tavoin?

Onnekseen sankarimme saa käyttöönsä uuden upean harjoituskeskuksen, jossa treenaavat myös tulevaisuuden supertähdet.  Vanhan vauhtihirmun tueksi tulee vielä nuori ja pirteä henkilökohtainen valmentaja Cruz Ramirez, joka pitää huolen, ettei vanhan herran akselisto vain pääse kulumaan liikaa eikä päivänokosista lipsuta. Jokainen, jolla on vähänkin haasteita koordinaation kanssa – tai useampia ajokilometrejä takanaan – pystyy samaistumaan treenaajaansa nuivasti katselevaan Salamaan. Nuoren ja vanhan kohtaaminen sekä näiden välinen sanailu saakin aikuisen katsojan hekottelemaan. Mutta pitävätkö Cruzin tahattomat pappavitsit lapsikatsojankin otteessaan? Tuskin, mutta kiiltävät kilpurit ja rosoiset monsterirallikot hoitavat sen homman. Uusien hahmojen lisäksi mukana ovat – vanhojen fanien iloksi – myös Martti, Salli, Guido, Luigi sekä muut Syylari Cityn asukkaat. Eikä Doc Hudsoniakaan ole unohdettu. 

Autot 3 palaa teemoiltaan lähemmäs ensimmäistä leffaa, ja se tekee elokuvan juonestakin huomattavasti eheämmän kuin mitä kakkosen agenttirymistelyssä nähtiin. Siksi se sopiikin myös nuoremmille Autojen ystäville paremmin kuin elokuvasarjan keskimmäinen osa. Mutainen monsteriralli voi kuitenkin olla suurella valkokankaalla nähtynä osalle pienimmistä faneista melkoisen jännä.

Kuten Pixarilta ja Disneyltä sopii odottaa, animaatio on kerrassaan uskomatonta. Monessa kohtauksessa miltei unohtaa katsovansa animaatioelokuvaa, ja asia muistuu mieleen vasta kun eteen ilmestyy puhuva menopeli. Mutta niitä onkin taas mahtava seurata, sillä Salama ja kumppanit saavat suupielet nousemaan hymyyn, sydämen hakkaamaan ja miettimään, millaista onkaan olla ihan oikea kilpa-auto.