Koska turneen viimeinen etappi ajoittui joulukuulle, Ankat suuntasivat luonnollisesti Lappiin, Joulupukin kotikonnuille

Lapissa seikkailtiin Aku Ankan joulunumerossa (51/2013), tarkemmin sanoen tarinassa Lapin lumot. Jotta turistit eivät vallan eksyisi selkosille, kierroksen kyytipojaksi on jälleen tarjolla pieniä faktamaistiaisia, murre–suomi-sanasto ja pari ylimääräistä murresarjispätkää.

1) MAANTIETEELLISIÄ SEIKKOJA

Se, mistä Lappi alkaa tai mihin se päättyy, lienee ikuisuuskysymys. Etelän vetelien eli junantuomien mielestä Lappiin saavutaan viimeistään Rovaniemen kohdalla. Jotkut taas sanovat Lapin etelärajan kulkevan napapiiriä pitkin. Sellainen puhe suorastaan naurattaa Käsivarren tai Suomi-neidon pääpuolen asukkaita – napapiirihän menee niukin naukin etelän kaupungin eli Rovaniemen pohjoispuolelta!

Ainakaan Lappi ei pääty Suomen valtakunnanrajoihin. Alue ulottuu nimittäin kauas Suomen länsi-, pohjois- ja itäpuolelle, Norjan vuonoilta aina Ruotsin pohjoisten vuoristoseutujen ja Jäämeren rantojen kautta Venäjälle Kuolan niemimaalle saakka.

Napapiirin yläpuolella vallitsee talvisin kaamos, jolloin aurinko ei nouse, ja kesäisin yötön yö, jolloin aurinko ei laske. Suomen pohjoisin kylä on Nuorgam, jossa kaamos kestää 54 vuorokautta eli lähes kaksi kuukautta. Vastapainoksi kesäauringosta saadaan Nuorgamin raitilla nauttia 74 vuorokautta – luonnollisesti yötä päivää.

Lappi kuuluu suurelta osin pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan, niin kuin suurin osa muutakin Suomea. Pohjoisin Lappi taas on aivan oma maailmansa. Siellä elellään kitukasvuisella, puuttomalla tundralla. Kiltinänsaamen kielestä peräisin oleva sana tundra on muuten samaa perua kuin suomen kielen sana tunturi.

Lapissa virtaa Suomen pisin joki eli Kemijoki. Sillä on mittaa 483 – tai latvahaarat mukaan laskettuna peräti 550 kilometriä. Myös Suomen korkein kohta, 1324 metriä merenpinnasta, sijaitsee Lapissa, nimittäin Käsivarren Halti-tunturilla.

2) ASUJAIMISTO

Joulupukin ja tonttujen lisäksi Suomen Lapissa asuu lappilaisia ja saamelaisia. Lappalaisista ei oikein auta puhua, sillä nimitystä pidetään melko loukkaavana. Aidon poromiehen tunnistaa muutamasta seikasta: komeasta lapinleu’usta eli tukevasta veitsestä vyöllä, hurtista huumorista sekä niin uskomattomista tarinoista, ettei kuulija aina tiedä, mihin uskoa.

Jos pääsee lappilaisen kanssa puheisiin, yksi asia on syytä muistaa: ikinä ei saa kysyä, montako poroa kukakin omistaa. Jos joku tolvana kumminkin moisen möläytyksen suustaan päästää, oikea vastaus kuuluu: ”Onhan niitä, kahen puolen puuta.” Siinä tuskin on vielä Lapin lisää...

Poro on ollut pohjoisen asukkaille tärkeä kumppani jo satojen vuosien ajan. Poro antaa ihmisille paitsi lihaa ja maitoa myös raaka-ainetta vaatteisiin ja työkaluihin. Poronnahasta tehdään esimerkiksi nutukkaita tai kallokkaita eli erilaisia jalkineita, säpikkäitä eli säärystimiä tai koivikkaita eli kintaita. Pohjoisen pakkasissa lämpimät asusteet ovatkin enemmän kuin paikallaan.

Tiesittekö muuten, että porolla ei ole häntää vaan saparo – ja että poron sorkkia kutsutaan koparoiksi?

3) HUIKEITA HERKKUJA

Pohjoisen parhaalla marjalla on monta nimeä: lakka, hilla, valokki ja suomuurain. Vaikka soiden kultaa löytyy Suomessa muualtakin, monien mielissä se yhdistyy nimenomaan Lapin taikaan. Usean lappilaisen lapsuusmuistoista taas on marjain taika kaukana: hillaa on kerätty suomättäiltä päivätolkulla mäkäräiset korvissa kihisten.

Toinen makunystyröitä hivelevä lappilainen herkku on porosta tehty kuivaliha. Se on edelleen poromiesten retkieväs, mutta suolapalan makuun ovat päässeet myös kulinaristikeikarit. Lapin pemmikaanin ystävien kannattaa ehdottomasti suunnata Savukoskelle pääsiäislauantaina, sillä silloin piskuisessa kylässä vietetään Lapin perinneruokamarkkinoita, ja kuivalihaa on tarjolla roppakaupalla.


4) MUUTA MERKILLE PANTAVAA

Sattasessa, aivan Sodankylän pohjoispuolella, on järjestetty vuosittain porokilpailut kohta 20 vuoden ajan. Tapahtumassa voi kilvoitella niin suopungin- kuin nutukkaanheitossa. Innokkaille kisailijoille tiedoksi, että ilman omaa poroakin saa osallistua.

Lapin tunnelmasta voi nauttia myös muilla tavoin. Niska vain mutkalle ja katse ylöspäin otollisena yönä, niin silmiin saattaa sattua revontulten tanssi! Tuliketun huiskintaa taivaalla näkee helpoiten maaliskuussa, kun on vielä riittävän pimeää ja pilviä ei ole liiaksi. Erityisen hyvät mahdollisuudet revontulien katseluun on Utsjoella. Siellä taivaan tulet loimuavat kolmena yönä neljästä.

Pohjoisen luonto, revontulet ja ennen kaikkea Lapin oma poika Joulupukki houkuttelevat maakuntaan vuosittain satojatuhansia matkailijoita sekä muualta Suomesta että kaukaa maan rajojen ulkopuolelta.


5) PAIKALLINEN PUHEENPARSI

Lapissa puhuttavat suomen murteet kuuluvat peräpohjalaisiin murteisiin. Peräpohjalaismurteet voi jakaa vielä erikseen Suomen Lapissa puhuttaviin Tornion, Kemin ja Kemijärven murteisiin sekä Jällivaaran ja Ruijan murteisiin, joita puhutaan Ruotsissa ja Norjassa.

Peräpohjalaiset murteet lasketaan suomen länsimurteisiin, vaikka niissä on myös itämurteiden piirteitä. Leimallisinta pohjoisen puheenparrelle on ns. "hoon päältä puhuminen" – eli kielitieteen termein jälkitavujen vokaalien välisen h:n säilyminen. H-kirjaimen paikka vaihtelee hieman: Kemijärven murteissa sanotaan talohon ja mennähän, Kemin murteissa talhon ja menhän ja Tornion murteissa talhoon ja menhään. Toinen tunnistettava peräpohjalaisuus on pronomien me, te, he ja ne muodot met, tet, het ja net.

Suomen lisäksi Lapissa puhutaan tietenkin myös saamelaiskieliä. Saamen kielet kuuluvat suomalais-ugrilaisiin kieliin, niin kuin suomikin. Saame on siis suomen sukukieli – joskin vielä hiukan viroa kaukaisempi, joten ilman sanakirjaa ei saamenkielisestä tekstistä tai puheesta saa selkoa.

Lopuksi voit vertailla Lapin murteita seuraavista kahdesta sarjakuvapätkästä. Molemmat on julkaistu Akkarin 22/2011 murreliitteessä.

Lehden 51/2013 sarjoissa Lapin lumot ja Paha tonttu paikalliset puhuvat Kemin murretta, ja kuplissa vilahteleekin koko joukko murresanoja. Tässä pieni sanasto lukemista helpottamaan:

met = me
molemma = me olemme
tyvär = tyttö
riethan = vietävän (rasittavasta asiasta tai olennosta)
kuiten = kuitenkin (esim. voimasanojen jälkeen)
novat = ne/he ovat
raavhat = aikuiset
Olethan sollu ihimisen kuvalla? = Olethan sinä ollut kiltisti?
häätyä = pitää, täytyä
muualta pois = muualta kotoisin
roukua = porojen ääntelyä
äkäshen = äkkiä, nopeasti
käpsyttää = kävellä
ietari = lievä voimasana
riian = riidan
napsu = napapiiri
terhän = terään
silimäni terhän = tikulla silmään
hyövätä = hyödyttää, kannattaa
meni mäthälle = meni mättäälle eli mönkään
kasuaa = kasvaa
läpimävöt säpikhät = puhkimädäntyneet poronkarvasäärystimet eli hyödyttömät asusteet
vistottaa = kuvottaa
visto = puistattava, epämiellyttävä
konkoilla = kapinoida, änkyröidä
sänkätä = tuhlata
piuata = kiertää ympyrää eli kulkea päämäärättömästi
palthessa = palteessa eli lumihangessa
iekama = voimasana
päntiönhän = jatkuvasti, alinomaa
kopara = poron sorkka
völijhyn = mukaan, matkaan
poka = poika
Sole poka mikhän... = Eihän se ole, poika, homma eikä mikään...
läppi = lapsi
syöpästä = syödä

Helsingin Ateneumissa avautui tiistaina 3. lokakuuta upea Ankallisgalleria-näyttely, jossa Suomen taiteen klassikkoteoksista nähdään ankallistetut versiot. Näyttely on avoinna aina helmikuun 2018 loppuun asti.

Aku Ankka -lehdessä on eletty koko vuosi 2017 ikään kuin rinnakkaistodellisuudessa satavuotisen Suomen kunniaksi, kun Suomen historian tapahtumien on seurattu tapahtuvan räpylävinkkelistä Kari Korhosen käsikirjoittamissa ja piirtämissä Suomi 100 -tarinoissa. Rinnakkaistodellisuus huipentuu nyt Ateneumin taidemuseossa nähtävässä näyttelyssä, jossa on esillä kaiken kaikkiaan 13 taideteosta. Teokset on luonnollisesti lainattu Ankkalinnan johtavasta taidemuseosta Ankallisgalleriasta.

Ankallisgallerian taiteilijoita ovat Alpertti AatelvilttiAltti FasaaniAkseli Kala-KallelaArvi LiljalunttiEino MaininkinenHuuko Simpura sekä Nantti Vonrikti. Kuuluisimpiin teoksiin kuuluvat muun muassa Ankanpoika ja varisElämäntaiteilija Hannu HanhiIltaa ja köyhyyttä kohtiLeikkiviä ankanpoikia rannalla sekä Taistelevat ankat.

Apuna ovat olleet Aku Ankan piirtäjistä Kari Korhonen, Don Rosa, Ulrich Schröder ja Daan Jippes sekä vielä Kati Kovacs.

 

Perjantaina 28. heinäkuuta ensi-iltansa saanutta Autot 3 -leffaa on odotettu, ja moni lienee jännittänyt, mitä Pixar ja Disney ovat keksineet. Elokuvan ensimmäinen traileri kun lupasi ainakin vauhtia ja ruttaantuneita konepeltejä. Onko luvassa siis pelkkää ryminää?

Kun Autot 2 marssitti heti alkumetreillä valkokankaalle toinen toistaan ilkeämpiä autonrämiä ja kaasarikunnan kovimpia agentteja, kolmonen antaa pääroolit takaisin kilpa-autoille. Salamalla alkaa kuitenkin olla takanaan jo melkoisen monta kautta radoilla, eikä hänen kuntonsa tahdo enää pärjätä uuden sukupolven kilpureille, jotka kykenevät pitämään optimaalisen ajoradan koko kisan ajan – puhumattakaan huikeista nopeuksista, joihin nuoremmat kisaajat yltävät. Onko Salaman aika panna pillit pussiin monen muun konkarin tavoin?

Onnekseen sankarimme saa käyttöönsä uuden upean harjoituskeskuksen, jossa treenaavat myös tulevaisuuden supertähdet.  Vanhan vauhtihirmun tueksi tulee vielä nuori ja pirteä henkilökohtainen valmentaja Cruz Ramirez, joka pitää huolen, ettei vanhan herran akselisto vain pääse kulumaan liikaa eikä päivänokosista lipsuta. Jokainen, jolla on vähänkin haasteita koordinaation kanssa – tai useampia ajokilometrejä takanaan – pystyy samaistumaan treenaajaansa nuivasti katselevaan Salamaan. Nuoren ja vanhan kohtaaminen sekä näiden välinen sanailu saakin aikuisen katsojan hekottelemaan. Mutta pitävätkö Cruzin tahattomat pappavitsit lapsikatsojankin otteessaan? Tuskin, mutta kiiltävät kilpurit ja rosoiset monsterirallikot hoitavat sen homman. Uusien hahmojen lisäksi mukana ovat – vanhojen fanien iloksi – myös Martti, Salli, Guido, Luigi sekä muut Syylari Cityn asukkaat. Eikä Doc Hudsoniakaan ole unohdettu. 

Autot 3 palaa teemoiltaan lähemmäs ensimmäistä leffaa, ja se tekee elokuvan juonestakin huomattavasti eheämmän kuin mitä kakkosen agenttirymistelyssä nähtiin. Siksi se sopiikin myös nuoremmille Autojen ystäville paremmin kuin elokuvasarjan keskimmäinen osa. Mutainen monsteriralli voi kuitenkin olla suurella valkokankaalla nähtynä osalle pienimmistä faneista melkoisen jännä.

Kuten Pixarilta ja Disneyltä sopii odottaa, animaatio on kerrassaan uskomatonta. Monessa kohtauksessa miltei unohtaa katsovansa animaatioelokuvaa, ja asia muistuu mieleen vasta kun eteen ilmestyy puhuva menopeli. Mutta niitä onkin taas mahtava seurata, sillä Salama ja kumppanit saavat suupielet nousemaan hymyyn, sydämen hakkaamaan ja miettimään, millaista onkaan olla ihan oikea kilpa-auto.