Ankka vai sika? Vaiko sittenkin ihminen?
Ankka vai sika? Vaiko sittenkin ihminen?

Akkarin Ankallispäivän Omassa nurkassa (nro 49/2014) käsiteltiin ankkojen inhimillisiä piirteitä. Tiedonjanoisille tarjoamme tässä hieman lyhennettynä aihetta käsittelevän artikkelin, jonka on kirjoittanut ankallisasiantuntija Timo Ronkainen. Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ankkalinnan Pamaus -lehden numerossa 10 (2002).

Tarinoita eläimistä on varmasti kerrottu jo ihmiskunnan alkuhämäristä alkaen. Alkua on mahdoton määritellä. Muinaisesta Egyptistä on jäänyt tekstejä, joita voi pitää mytologisten kertomusten ja eläinsatujen, faabeleiden, sekamuotoina. Eläinsaduissa heikompi eläin voittaa nokkeluutensa, oveluutensa tai älykkyytensä ansiosta vahvemman. Tämä on tyypillistä varsinkin varhaisille Mikki Hiiri -elokuville.

Tavallisia satueläimiä ovat mm. kettu, karhu, susi ja jänis. Joissakin saduissa on etiologisia piirteitä eli niissä kerrotaan jonkin eläimen ominaisuuden syntytarina, kuten syy karhun hännän lyhyyteen tai jäniksen ristihuuliin. Nykyaikaisten eläinsatujen edeltäjinä pidetään runomuotoisia faabeleita. Erityisesti Aisopos (eli n. 500 eKr.) välitti faabeleita itämaista länsimaihin. Aisopos sepitti vielä nykyäänkin muodossa tai toisessa tunnettuja faabeleita joista jäniksen ja kilpikonnan kilpajuoksu muistetaan myös varhaisena Disneyn animaationa.

Varsinaisen lastenkirjallisuuden alkuna pidetään Charles Perraultin vuonna 1697 julkaistua kokoelmaa Hanhiemon satuja, joskin sen jälkeen seuranneena valistusaikana muun muassa faabeleita pidettiin lapsille sopimattomattomana lukemisena. Valistusta seuranneen romantiikan aikana taas löydettiin kansanrunojen ohella kansansadut, ja nyt oltiin jälleen sitä mieltä että lapsille oli hyvä antaa satuja, eläinsatujakin. Grimmin veljekset keräsivät kokoelmansa ja 1800-luvulla eläneen Hans Cristian Andersenin on sanottu modernisoineen sadut. Häneltä muistamme eläintarinoiden puolelta Ruman ankanpoikasen. Amerikkalaista eläinsatujen tunnettua perinnettä ovat Joel Chandler Harrisin kirjoittamat Uncle Remus -tarinat. Sanomalehtikirjoittajana työskennellyt Harris keräsi kotiseutunsa, Amerikan etelävaltioiden kansanviisauksia, tarinoita ja sanontoja 1800-luvun lopulla.

Saduista sarjakuviin

Walt Disney hyödynsi elokuvissaan kaikkia edellä mainittuja lähteitä. Setä Remuksen tarinoista Disney teki elokuvan Song of the South ja siitä tulivat lukuisat Veli Kani -sarjakuvat. Mutta kun vanhojen tarinoiden eläimet olivat vielä kaikkinensa nahkoineen karvoineen tavallisia eläimiä, Disney antropomorfisoi eli ihmisenkaltaisti hiirensä ja muut eläimensä äärimmilleen. Vanhojen satujen eläimet toimivat kuten eläimet, vaikka puhuivatkin. Jänis asui kolossa ja hyppäsi piikkipensaan suojiin, sammakko eleli suolammikon rannalla, sika röhnötti mudassa ja niin edelleen.

Useimmat Disneyn piirroshahmot elävät ihmisten maailmassa, asuvat talossa, ajavat autoillaan ja toimivat muutenkin lähes täysin kuin ihmiset. Perinteisesti eläimet on inhimillistetty niihin yleisesti liitettyjen luonteenpiirteitten mukaan, jänis oli nokkela, kettu kiero, karhu tyhmä. Disney teki hahmoistaan inhimillisiä persoonallisuuksia, mutta samalla niiden eläinominaisuudet katosivat lähes kokonaan. Mutta ei täysin, ja se tuo joihinkin tarinoihin ongelmia.

 

Kolmen kerroksen väkeä

Walt Disneyn eläimet voidaan jakaa kolmeen kategoriaan. Ensimmäiseen luetaan ns. eläin-eläimet. Sellaisia ovat Mikin koira Pluto, Pulivari, Mummo Ankan kotieläimet ja muut ”oikeat” eläimet, joilla ei ole puhekykyä. Toiseen luokkaan menevät puhuvat eläimet, joilla on kuitenkin kaikki ulkoiset eläinten piirteet, voisiko sanoa eläin-ihmiset. Tähän kategoriaan menevät mm. Pepi, Aristokatit ja Dumbo. Viimeisen luokan muodostavat kaikille tutut Aku, Mikki ja kaikki ”koiraihmiset” kuten Akun naapuri Tulppu. Näiltä ihmiseläin-hahmoilta puuttuvat kaikki eläinten piirteet, lukuun ottamatta joitakin rajusti muuntuneita ominaisuuksia.

Tulpulla ja muilla koiraihmisillä on musta nappinenä, mutta ihmisen vaaleanpunainen karvaton iho, ankoilla on nokka ja höyhenet, mutta muuten ne ovat selvästi ihmisiä
vailla ”eläimellisiä” attribuutteja. Joskus tämä kolmijako heittää häränpyllyä, erityisesti eri ”universumeja” sekoittavissa sarjakuvissa. Jos Aristokatit seikkailevat samassa tarinassa vaikkapa Hessun kanssa, on rikottu kirjoittamattomia sääntöjä. Omassa kontekstissaan puhuvat mutta nelinkontin kulkevat kissat ovat täysin toimivia, mutta ihmis-eläinten joukossa ne ovat kummajaisia; eihän Plutokaan keskustele Mikin kanssa. Tällaisia sekatarinoita on tosin joskus nähty.

Disneyn maailma ei ole yhtenäinen, koska useimmat animaatioelokuvat perustuvat eri kirjailijoiden teoksiin tai vanhoihin satuihin ja ovat keskenään kuin eri maailmoista. Oikeiden meidän reaalimailmamme hiirten kokoisia Bernardia ja Biancaa tai Mestarietsivä Basil Hiirtä ei odota näkevänsä vierailulla ihmismäisen Mikki Hiiren luona.

 

Pluto ei varsinaisesti keskustele Samu Sirkan kanssa, mutta sen sisäinen puhe on kuitenkin poikkeuksellisesti luettavissa (Aikainen heinäsirkka, AA 43/1973).

 

Voisiko Sepe syödä Akun?

Sepe Susi (Zeke Wolf) on ongelmallinen hahmo, koska siinä sekoittuvat nämä edellä mainitut kategoriat. On oikeastaan ihme ettei Disney ole nykyisessä poliittisen korrektiuden innossaan kieltänyt koko hahmoa. Periaatteessa Sepe on selvä ihmis-eläin asuessaan pienessä mökissään jossain USA:n maaseudulla. Sepessä on silti myös eläin-eläimen ominaisuuksia, koska hän haluaa pyydystää ja syödä porsaita. Varsinaisen ongelman muodostavat kuitenkin possut, jotka on kuvattu ihmis-eläiminä. Tämä asetelma tuottaa tarinoihin kannibalistisen sävyn.

Kun Aku syö linturuokaa ei tätä sävyä synny: ihmis-eläin-Akun pöydässä on eläin-eläin. Tilanne on siis sama kuin meidän syödessämme kana-ateriaa. Etenkin Barksin tai Rosan Ankat ovat selvästi ihmisiä. Molemmat heistä ovat toistuvasti sanoneet tekevänsä tarinoita ihmisistä, jotka tosin sattuvat näyttämään hiukan erikoisilta. Kun Sepe taas ryöstää Nallen kanoja, voisi hän yhtä hyvin hyökätä Klaara Kotkon kimppuun. Akua hän onkin jahdannut eräässä Gil Turnerin piirtämässä sarjassa. Eräässä toisessa tarinassa Sepe otti työpaikan koulun vahtimestarina vain saadakseen jahdata koulua käyviä pikku kilejä ja possuja. Siinä Sepe toi mieleen jo muitakin, hurjempia assosiaatioita vaaniessaan suu kuolassa pieniä koululaisia.

Sepe Susi -tarinat ovat nykyaikaisia, darvinismin suodattamia eläintarinoita, jollaisia ei ehkä olisi voinut syntyä ilman 1800-luvun lopulla kehitettyä evoluutioteoriaa, sillä tässä Sepe-sarjakuvien kannibalistisessa juonteessa on muistutus evolutiivisesta taustastamme. Ihmiset ovat osa eläinkuntaa, pelkkiä karvattomia apinoita. Kaikki hahmot Disneyn sarjakuvissa ovat eläimiä, jopa ihmiset. Tästä näkökulmasta kaikki sarjakuvat ovat loppujen lopuksi eläinsarjakuvia.

Lähde: Pertti Sillanpää: Lastenkirjallisuus

Timo Ronkainen on sarjakuvapiirtäjä ja Ankkalinnan Pamaus -lehden päätoimittaja. Ankkalinnan Pamaus on Ankistit ry:n jäsenlehti, joka julkaisee tieteellisiä, puolitieteellisiä, poikkitieteellisiä, nostalgisia, bibliografisia, monografisia yms. artikkeleita Disneyn sarjakuvista, animaatioelokuvista ja niiden tekijöistä.

Hihhei! Aku Ankan joulukalenteri on auki.

Jo liki perinteiseen tapaan joulukalenterin jokaisen luukun takaa löytyy hauska sarjakuva, jossa ankkalinnalaiset tutut valmistautuvat talven ihanimman juhlan viettoon. Kaikkiin tarinoihin liittyy myös kysymys, johon vastaamalla osallistut perinteiseen joulukalenterikilpailuumme. Klikkaa tästä, niin pääset Lataamoon ja joulukalenterin pariin.

Vastaamassa kannattaa käydä ihan joka päivä, sillä pääpalkinnon lisäksi arvomme pitkin joulukuuta yllätyspalkintoja! Lisäksi voittomahdollisuutesi napata muhkea pääpalkinto tietenkin paranevat mitä useammin käyt vastaamassa.

Pääpalkintona arvotaan muhkea pelipaketti – PlayStation 4 -konsoli ja Lego Marvel Super Heroes -peli. Pääpalkinto arvotaan Nuutin päivänä 13. tammikuuta 2018. Niin pääpalkinnon kuin yllätyspalkintojenkin voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

Helsingin Ateneumissa avautui tiistaina 3. lokakuuta upea Ankallisgalleria-näyttely, jossa Suomen taiteen klassikkoteoksista nähdään ankallistetut versiot. Näyttely on avoinna aina helmikuun 2018 loppuun asti.

Aku Ankka -lehdessä on eletty koko vuosi 2017 ikään kuin rinnakkaistodellisuudessa satavuotisen Suomen kunniaksi, kun Suomen historian tapahtumien on seurattu tapahtuvan räpylävinkkelistä Kari Korhosen käsikirjoittamissa ja piirtämissä Suomi 100 -tarinoissa. Rinnakkaistodellisuus huipentuu nyt Ateneumin taidemuseossa nähtävässä näyttelyssä, jossa on esillä kaiken kaikkiaan 13 taideteosta. Teokset on luonnollisesti lainattu Ankkalinnan johtavasta taidemuseosta Ankallisgalleriasta.

Ankallisgallerian taiteilijoita ovat Alpertti AatelvilttiAltti FasaaniAkseli Kala-KallelaArvi LiljalunttiEino MaininkinenHuuko Simpura sekä Nantti Vonrikti. Kuuluisimpiin teoksiin kuuluvat muun muassa Ankanpoika ja varisElämäntaiteilija Hannu HanhiIltaa ja köyhyyttä kohtiLeikkiviä ankanpoikia rannalla sekä Taistelevat ankat.

Apuna ovat olleet Aku Ankan piirtäjistä Kari Korhonen, Don Rosa, Ulrich Schröder ja Daan Jippes sekä vielä Kati Kovacs.