Tarina: Rikkaan lordin arvoitus

Seuraa 
Liittynyt12.11.2015

No niin! Ajattelin kirjoittaa Aku Ankka-aiheisen tarinan tänne Akkarin nettisivuille. Se alkaa tänään ja joka viikko ilmestyy muutama luku. Toivon mahdollisimman paljon kommentteja ja palautetta (mieluiten rakentavia. Niitten avulla voin kehittää tarinaani luku luvulta! Mutta tässä tulee ensimmäinen osa:

Rikkaan lordin arvoitus

Luku I: Riippumatosta lentokoneeseen

Kesä oli jo kääntymässä syksyksi pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta Ankkalinnaa vaivasi vielä ankara helleaalto ja aurinko mollotti pilvettömältä taivaalta myös osoitteeseen Paratiisitie 13.

"Heh! Vihdoinkin saan loikoilla rauhassa ilman, että kukaan häiritsee! Pojat ovat Mummon luona ja...", Aku puheli itsekseen ja avasi puutarhansa oven. Hän oli juuri hyppäämässä riippumattoon, kun valitettavan tuttu ääni kajahti hänen korviinsa. "Aku!" Roope huusi. "Ääh! Etkö jätä minua hetkeksikään rauhaan?" Aku valitti, mutta Roope ei ottanut valitusta kuuleviin korviinsa. "Tiedät varmaan velkalistasi pituuden?" hän kysyi odottamatta vastausta, ja jatkoi saman tien. "Nyt sinulla on mahdollisuus lyhentää sitä!". "Niin minä vähän arvelinkin", Aku mutisi. "Kahden tunnin päästä lähtee lentokone Englantiin, ja me olemme sen kyydissä silloin. Minun täytyy nimittäin hieroa kauppoja Englannissa majailevan rikkaan lordin, herra Nirbbanoccan kanssa", Roope sanoi käskevällä äänellä. "Ja mitä tekemistä minulla on sen asian kanssa?" Aku kysyi. "Älä nyt koko ajan utele! Luulisi, että ruhtinaallisella 30 sentin tuntipalkalla ei paljon olisi valittamista! Kun minä raadoin Klondikessa otsa hiestä ja kädet verestä märkinä, niin...", Roope huudahti. "Juu juu. Kaipa minun sitten on pakko lähteä", Aku huoahti ja nousi riippumatosta, johon oli istuutunut järkytyttyään Roope-setänsä tulosta. "No niin! Vipinää sitten vain jalkoihin!" Roope hoputti ja käveli keppinsä kanssa tuimistuneena autoon. Pian Aku jo seurasikin perässä, ja Roopen sininen, parhaat päivänsä jo nähnyt limusiini kaarsi Akun pikkuruisen auton vierestä kohti Ankkalinnan kansainvälistä lentokenttää.

Lentokoneessa oli kova kuhina. Matkustajat yrittivät asettautua paikoilleen, etsivät matkalaukuistaan tavaroita, meikkasivat itseään, ja juttelivat keskenään, ja siinä sivussa lentoemäntä yritti hoputtaa matkustajia pitämään kiirettä. Roope ja Aku istuivat jo turvallisesti turvavyöt kiinni penkeillään, ja Roope lueskeli jotakin bisnesmaailman lehteä.

"Mihin me tarkalleen ottaen matkaamme?" kysyi Aku ja katsahti Roopea kasvoihin. "Lontooseen. Lontooseen nyt aluksi, ja jatkamme sitten matkaa linja-autolla pieneen Wallingfordin kylään Etelä-Englannissa" Roope vastasi tyynesti ja selaili lehtensä sivuja eteenpäin. "Minkälaisia kauppoja aiot oikein hieroa?" Aku jatkoi. Roope vilkuili kelloaan ja vastasi sitten: "Linnakauppoja. Ajattelin ostaa Englannista linnan, josta kunnostan hotellin. Lordi Nirbbanocca on jäämässä eläkkeelle miljardöörin virastaan ja myy asuinsijansa eniten tarjoavalle. Nirbbanocca on ansainnut omaisuutensa hiukan hämärän peitossa - hän pongahti julkisuuteen vasta muutama vuosi sitten, kun osti taidehuutokaupassa monien miljoonien arvoisia maalauksia. Rahan alkuperää ei tiedetä, mutta se tiedetään, että sitä on paljon", Roope mietiskeli. "Eikö lehdistö ole kiinnostunut asiasta?" Aku kysyi. "Toki, toki. Hän on kertonut, että hänelle lähetetään rahaa kirjekuorissa ympäri maailmaa", Roope sanoi, "lapsikin tosin tajuaa hänen puhuvan palturia. Siksi poliisi seuraa häntä herkeämättä".

Aku aikoi ilmeestänsä päätellen vielä kysyä jotain, mutta lentokone lähti jo liikkeelle, ja hän painoi suunsa kiinni. Ja niin lentokone nousi ilmaan, mukanaan kaksi enemmän tai vähemmän innostunutta Ankkaa.

Sivut

Kommentit (34)

Vierailija

Luku II: Tylsää maalaiselämää

Pitkän ja rasittavan matkan jälkeen lentokone - Ankat mukanaan - laskeutui Lontoon suuren Heathrown lentokentän kiitoradalle. Ankat kävelivät sieltä itse terminaaliin, joka oli niin valtava, etteivät he meinanneet löytää sieltä omin avuin ulos. Bussi vei heidät, niin kuin Roope oli sanonutkin, Wallingfordin kylään, jossa heitä odotti jo kylän ainokaisen majatalon ovella itse lordi Nirbbanocca. Aku tosin ei lordin näkemisestä liiemmin ilahtunut, sillä lordin ulkonäkö muistutti lähinnä mädäntynyttä, suurta omenaa, jolla oli kieron näköinen naama.

Akun ensivaikutelma lordista oli kieltämättä tosiaan melko outo. Kun lordi ryppyjensä seassa olleen suuren suunsa avulla töräytti imelällä ja siirappisella äänellä tervetuliaistoivotukset, Aku luuli hetken olevansa piilokamerassa. Mutta kun hän tajusi, ettei ollutkaan, hän järkyttyi vielä enemmän.

"Tulinpahan tässä vain ilmoittamaan, että muutto uuteen asuntoonne on vähän viivästynyt. Pääsette vasta huomenna tutustumiskierrokselle tulevaan linnaanne", lordi sanoi ja käveli samalla sisään majataloon suurin ja mahtipontisin askelin. Aku ja Roope kävelivät hänen perässään. "No mutta eihän se minua haittaa, jos lattialla on vähän tavaroita!" Roope sanoi. "Mutta kaikki todisteet ovat vielä... siis tarkoitan... saatte pientä alennusta linnasta, jos tulette vasta huomenna tutustumiskierrokselle", lordi sopersi ja tyhmäkin olisi huomannut, että jutussa oli jotain hämärää. Mutta Roope sokaistui kuultuaan "alennus"-sanan, ja hän huudahtikin iloisesti olevansa valmis suostumaan tarjoukseen. Ja kun lordi ja Roope olivat kätelleet sopimuksen merkiksi, lordi poistui ja Ankat lähtivät huoneisiinsa.

"Kysynpä vain, mitä me oikein teemme kokonaisen päivän ajan tämmöisessä tuppukylässä?" Aku raivostui heti kun he olivat päässeet huoneeseensa. "Rauhoitu", Roope sanoi ja asettautui sänkyyn lepäämään, "kyllä tästä reissusta vielä tulee jännittävä".

Roope ei edes itse uskonut omiin sanoihinsa, mutta oli kuitenkin oikeassa. Reissusta tulisi vielä paljon, paljon jännittävämpi, kuin Roope olisi ikinä osannut kuvitella.

Kommentteja, kiitos! Luku ei edes omasta mielestäni ollut erityisen jännittävä, mutta pakollinen tarinan kulun kannalta. Minun tarinankerrontataidoillani ei bussimatkasta tehdä kovin dramaattista!

Vierailija

Roope havahtui unesta vaimeaan puhelimensa pirinään. Hän haparoi käsillään puhelinta yöpöydältään, ja hetken etsinnän jälkeen hänen kätensä tavoittivat sen.

"Minä, Aku, täällä! Minut on kidnapattu! Lordi Nirbbanocca onkin katala roisto!" Aku yritti selittää langan toisessa päässä. Roope mietti hetken Akun sanoja, sillä hänen aivonsa olivat vielä puoliunessa, ja ajattelu oli vaikeaa. "Soita heti poliisille!" Aku huusi puhelimeen niin, että Roope säpsähti. "Tuota... minne olette matkalla?" hän onnistui kysymään. "Lontooseen. En tiedä tarkkaan mihin, mutta luulen, että minut yritetään... Kääk! Apua!" kuului puhelimesta ja sitten yhteys katkesi.

Roope ei vaivautunut edes koettamaan soittoa takaisin, sillä tiesi sen olevan aivan tarpeetonta. Sen sijaan hän soitti puhelimella kylän poliisilaitokselle ja kertoi tilanteen. Kaiken tämän jälkeen hän juoksi portaat alas ja ulos hotellista autoonsa, ja ehti nähdä kilometrin päässä auton kaartavan Lontoon valtatielle. Takalasista näkyi avuton Aku ja karski mies. Roope käynnisti moottorin ja lähti seuraamaan autoa.

***

Akun ääni hänen puhuessaan puhelimessa Roopen kanssa, oli kuulunut - äänekkäästi soineesta radiosta huolimatta - etupenkille asti. Yksi konnista, Oliver nimeltään, oli heti rynnännyt Akun luokse likaiseen tavaratilaan ja riistänyt Akulta puhelimen. Sitten hän oli köyttänyt Akun ja jäänyt varmuuden vuoksi vielä vahtimaan häntä.

Oliver oli miehistä suurikokoisin. Hänellä oli valtavia tatuointeja kehossaan ja pelkkä miehen hauislihas oli lähestulkoon Akun kokoinen. Tuolle miehelle ei kannattanut alkaa ryppyilemään.

Yhtäkkiä etupenkiltä alkoi kuulua valtaisaa kiroilua. "Tuo typerä visukinttu lähti peräämme!". Akun ei tarvinnut paljon miettiä, ketä sillä mahdettiin tarkoittaa ja hän vilkaisi takaikkunasta vielä tarkistaakseen asian. Aivan oikein, Roopehan se siellä.

"Karistetaan se kannoiltamme", huusi etupenkillä istuva mies, joka oli toki hänkin suurikokoinen, mutta miehistä pienin ja näytti muita älykkäämmältä. Mies vaikutti ujohkolta, mutta hyvin tyyneltä, eikä Aku ollut ennen tätä kuullut hänen sanovan sanaakaan. Porukkaan kuului tosiaan kaikenlaisia miehiä.

Auto lisäsi takaa-ajajien takia vieläkin enemmän vauhtia. Nyt se ajeli miltei äärinopeuttaan, ja kaikki tavaratilan laatikot lentelivät sinne tänne. Roope ajoi perässä myös nopeasti, mutta pakettiauto jätti hänen limusiiniansa koko ajan jälkeensä. "Kaikki tuntuu menevän tänään päin mäntyä!" huusi Oliver etupenkkiläisille. "Kaikki johtuu tuosta ankasta. Ilman sitä, meillä ei olisi mitään hätää", hän jatkoi. "Pitäisikö meidän hoidella ankka aseilla?" ajaja kysyi suunnaten kysymyksen lähinnä älykkökonnalle. Hetkeksi autoon vaipui hiljaisuus ja Akun kiihtyneet sydämenlyönnit olivat ainoa ääni siellä. "Pomon sana on laki. Hän on harjoittanut raskaan sarjan rikollisuutta jäämättä kiinni niin pitkään, että eiköhän hän tiedä oikean ratkaisun tälläkin kertaa", vastasi älykkö lopulta. Akun sydämenlyönnit tasaantuivat ja koko autossa ollut kopla huusi yhteen ääneen: "Pomon sana on laki!".

***

Piskuisella Armstonen poliisiasemalla ilma oli ummehtunutta. Sisällä oli kaksi poliisia, jotka haukottelivat ja olivat hyvin ikävystyneen näköisiä. He olivat veljekset ja heillä oli yhteisiä piirteitä kasvoissaan.

"Sain äsken hätäsoiton. Se oli se Roope Ankka. Ilmoitti, että useita katalia roistoja on matkalla kahdessa autossa Lontooseen", totesi toinen miehistä. "Soitan Lontoon yksikölle. He hoitavat homman", sanoi toinen ja otti puhelimen soittaakseen.

Miten Akulle käy? Onnistuuko Roope saamaan autoa kiinni? Mitä Lontoon poliisivoimat saavat aikaan? Mitä roistoilla ylipäätään on mielessään? Seuraavassa luvussa saatte paljon vastauksia edellisiin kysymyksiin!

Kommentteja, kiitos! Itseni mielestä osa ei ollut täysi floppi. Sen tason heikot kohdat johtuvat osittain siitä, että minulla oli kiire tehdessäni tätä ja mietin jo innolla seuraavaa osaa, josta tulee toivottavasti loistava!

Vierailija

Luku IV: Pomo ja viisi lurjusta

Korstot seisoivat Akun ympärillä piirissä. He kaikki näyttivät aika samanlaisilta - lihaksikkailta ja pelottavilta - paitsi tietenkin lordi Nirbbanocca, jolla oli läskiä enemmän kuin lihasta. Nirbbanocca ryppyineen näytti täsmälleen yhtä kauhealta, kuin aikaisemminkin päivällä.

"Senkin iljettävä roisto!" Aku huusi raivoissaan Nirbbanoccalle odottaen tämän pelästyvän edes hiukan, mutta merkkejä sellaisesta ei näkynyt. "Hah! Vai 'rikollinen'? Nulikka ei taida tietää, kenen kanssa on tekemisissä!" eräs konna huudahti ja kaikki puhkesivat naurunremakkaan.

Vielä hetkeä aikaisemmin Aku oli tuntenut olonsa rohkeaksi, mutta nyt hän kuitenkin tajusi, ettei pystynyt kantamaan vastuuta uhkarohkeudestaan. Hän oli täysin avuton raskaan sarjan gangsterien edessä.

"No? Mitä tehdään, pomo?" kysyi eräs lurjuksista, kun naurunremakka oli vaiennut. "Pelataanko varman päälle?" hän jatkoi ja osoitti asetta. Aku tuijotti sitä suurin silmin. Miksi en ottanut tuota asetta mukaani silloin siitä huoneesta? Olisin voinut uhata heitä sillä, hän mietti.

Lordi näytti hetken miettiväiseltä, ja hänen aivojensa raksutuksen saattoi melkeinpä kuulla. "Ei ammuta ankkaa. Viedään ankka Lontooseen, siihen kellariin keskustassa, tiedättehän. Sinne, missä olen asunut operaation ajan, viimeiset pari vuotta. Sitten vain liuetaan paikalta ja pian ankasta ei enää olekaan haittaa". "Pomo, olet nero!" apurit huudahtivat. Lordi tuijotti heitä ja sanoi ylimielisellä ja ärsyttävällä äänellä: "Totta kai olen. Se on työni".

Aku ei tajunnut suurinta osaa puheista, mutta hänelle selvisi kuitenkin pari asiaa. Ensinnäkin, että roistot halusivat hoitaa hänet pikimmiten pois maailmankartalta, mutta myös, että hänellä oli kuitenkin vielä miettimisaikaa jäljellä. Häntä jäi vain vaivaamaan, miten konnat aikoivat surmata hänet.

"Autoon! Suunnitelmamme uhkaa viivästyä tuon typerän ankan takia!" lordi huusi apureille, joita oli yhteensä viisi. Kolme heistä seurasi suorin tein Nirbbanoccaa ulos kartanosta, kaksi taas riensi vielä noutamaan niitä laatikoita, joita Aku oli aiemmin tarkastellut, heidän mukaansa.

Lopulta he olivat kaikki pihalla. Lordi työnsi Akun pihalla odottaneen pakettiauton tavaratilaan ja apurit laittoivat sinne myös muutamia pahvilaatikoita. Itse lordi meni pakettiauton vieressä olleeseen pikkuruiseen avoautoon kahden apurinsa kanssa. Loput kolme apuria ahtautuivat siihen pakettiautoon, jossa Akukin oli, etupenkille. Ja kun lordi oli varmistanut, että kaikki olivat mukana ja pahvilaatikot pakettiautossa, kummatkin autot lähtivät liikkeelle.

Ja kun he olivat lähteneet liikkeelle, Aku huomasi, että hänellä oli kerrankin ollut onni onnettomuudessa. Akulla oli nimittäin matkapuhelin taskussaan ja hän oli ypöyksin auton tavaratilassa. Paikallisen poliisilaitoksen numeroa Aku ei ehkä tiennyt, mutta Roopen numero oli hänelle hyvinkin tuttu. Ja niin hän näppäili sen toivoen, että Roope vastaisi. Sillä nyt oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Huoh! Edellistä kaksin verroin tylsempi osa! Mutta kyllä tästä vielä hyvä tarina loppua kohti kehkeytyy, uskokaa tai älkää! (Ja nyt taas sitä kuuluisaa palautetta, kiitos!)

Vierailija

Luku III: Linna metsän siimeksessä

Aku päätti mennä ulkoilmaan kävelemään. Jos Roope haluaa jäädä huoneeseensa koisaamaan, niin siitä vain, hän mietti. Aku halusi tehdä jotakin hauskempaa, ja siksi lähti tutustumaan seutuun.

Akun laitettua takkinsa ylleen, hän laskeutui portaita alas majatalon suurehkoon aulaan, ja sieltä jatkoi matkaansa kylän päätielle. Päätie ei suinkaan ollut mikään kovin suuri, eikä sitä oltu edes päällystetty asfaltilla. Sen sijaan se oli mutainen, josta saattoi päätellä, että Wallingfordissa oli edellisenä päivänä satanut rankasti. Muta litisi Akun paljaiden räpylöiden alla hänen siinä astellessaan, mutta Akua lukuun ottamatta kukaan ei ollut kuulemassa, kylä tuntui sillä hetkellä täysin elottomalta.

Noin kilometrin matkan käveltyään Aku saapui paikalle, jossa tie haarautui. Isompi tie jatkui kohti Lontooseen johtavaa valtatietä, pieni kärrypolku taas kulki puiden lomassa metsään, lordin linnalle. Aku valitsi pienen tien; hän halusi nähdä linnan.

Pikkutie kapeni, mitä pitemmälle Aku sitä kulki. Lopulta se oli niin pieni, että Aku ei enää mahtunut kulkemaan siinä ilman, että oksat, jotka mahtavina sivusivat tietä, raapivat häntä. Akua alkoi väsyttääkin. Tie oli jatkunut jo muutaman kilometrin, vaikka Aku oli luullut sen olevan aivan lyhyt. Tien varressa ei ollut lainkaan taloja, vain sysimustaa metsää. Ketään ei näkynyt missään, kunnes Akua vastaan, linnalta päin, huristi valtavaa vauhtia kuorma-auto.

Auto katkaisi ohuita puunrunkoja ja oksia mennessään ja jätti valtavat renkaanjäljet vetiseen mutaan. Akusta tuntui jostain syystä, ettei hän olisi saanut olla siellä, ja niinpä hän hyppäsi äkkiä ojaan piiloon. Kuljettaja ei ehtinyt nähdä häntä ja Aku huokaisi helpotuksesta. Pelostaan huolimatta Aku jatkoi mudasta märkänä matkaansa kohti kartanoa.

Eikä kulunut minuuttiakaan, kun Aku kohtasi ainakin neljä metriä korkean linnanmuurin. Hänen vieressään muurissa oli myös portti, mutta se oli kiinni, eikä sitä saanut auki ilman avainta. Niinpä Aku lähti kiipeämään muurin ropeloista kivipintaa pitkin. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä joka paikassa oli koloja, joihin Akun pieni räpylä sopi mainiosti. Niinpä hän pääsi sen päälle ja sieltä hän näki linnan. Se oli mahtava näky. Joka paikassa torneja, ikkunoita, vaikka mitä. Kaikki oli tosin valitettavasti rapistunutta, vuosisatoja vanhaa linnaa ei selvästikään oltu remontoitu vuosikymmeniin.

Suurimmasta osasta ikkunoita ammotti musta läntti pimeyttä, mutta parissa alakerran ikkunassa paloi himmeä valo. Portilta johtaneet lukuisat kengänjäljet, sekä pihalle pysäköity muuttoauto, paljastivat Akulle, että muutto oli tosiaan vielä käynnissä. Ainakaan Nirbbanocca ei niiltä osin ollut valehdellut.

Aku kiipesi muurilta alas, ja asteli pienin askelin linnan puiselle ovelle. Se oli hiukan raollaan, joku oli ehkä vahingossa unohtanut sen auki. Vaikka Aku tiesi sillä hetkellä rikkovansa lakia, hän avasi oven ääntäkään päästämättä ja astui sisälle. Kaikkialla oli tavaroita. Tavaroita ja pölyä. Tomua leijui vähän kaikkialla. Lattialla oli kuitenkin jalanjälkien ura, joka johti toiseen huoneeseen. Ja Aku seurasi sitä. Ja niin hän saapui seuraavaan huoneeseen. Se muistutti aika tavalla edellistä, paitsi että sen eräässä nurkassa lojui monta pahvilaatikkoa. Niin hiljaa, kuin vain osasi, Aku käveli niitten luokse ja raotti yhden kantta. Kauhukseen hän huomasi niiden sisällä valkoisia pillereitä muovipusseissa, huumeita. Aku olisi saman tien voinut juosta kylään ja ilmoittaa asiasta poliisille, mutta hän halusi tietää asiasta enemmän ja jatkoi seuraavaan huoneeseen jalanjälkiä pitkin. Kaikki huoneet olivat melko samanlaisia. Monissa oli pahvilaatikoita, mutta osa pahvilaatikoista sisälsi usein huumeiden sijasta esimerkiksi tauluja tai muita arvoesineitä. Eräässä huoneessa Aku oli nähnyt myös aseita ja oli pelästynyt aika lailla. Käveltyään ympäriinsä kartanossa jälkiä seuraten, Aku vihdoin saapui huoneeseen, jonka perälle jäljet loppuivat. Siinä oli suljettu ovi, jonka sisältä kajasti valoa, ja josta kuului puhetta.

Aku painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

"Onko kaikki nyt varmasti hoidettu kuntoon?" kuului ääni, jonka Aku tunnisti lordi Nirbbanocan vanhaksi ääneksi. Aku kurkisti avaimenreiästä ja puhuja oli kuin olikin lordi Nirbbanocca. Hänen vierellään oli kaksi lihaksikasta ja kaapinkokoista miestä. "Kyllä vain. Uudet henkilöpaperisi ovat valmiina taskussani ja kaikki pommit asetettuina ympäri Lontoota. Laukaisija on varmassa tallessa kassakaapissa, joka on kätketty autoon h-hetkeä varten", toinen näistä miehistä sanoi. "Loistavaa, loistavaa", Nirbbanocca totesi.

Aku ihmetteli. Pommit? Uudet henkilöpaperit? Huumeita? Aseita? Kaikki pyöri Akun päässä, kunnes hän tunsi olkapäällään käden.

"Täältä löytyi tällainen ankka, varmaan se sen Roopen sukulaispoika" ääni hänen takanaan huusi sisällä oleville. Aku vilkaisi ja näki saman miehen, joka hetkeä aikaisemmin oli tullut häntä vastaan kuorma-autolla. "Nyt on leikit leikitty", mies sanoi hänelle uhkaavasti.

Kommentteja, kiitos! Kiitän kaikesta tähän asti saadusta palautteesta ja toivon saavani sellaista myös jatkossa. Osasta taisi tulla aika pitkä, kun jouduin tunkemaan siihen aika paljon asioita. Toivottavasti kuitenkin pidätte siitä.

Vierailija

Luku VI: Matkalla kohti Lontoota

Kaukana muitten kelmien pakettiautosta, ajoi punainen avoauto. Sen kyydissä olivat lordi Nirbbanocca ja kaksi hänen karskeista apureistaan. Avoauto oli hieno, ja maksanut varmasti maltaita - paitsi jos se oli varastettu, ja lordin tuntien, se varmasti oli.

Auton nahkapenkille lordin asettama puhelin alkoi väristä merkiksi siitä, että joku soitti hänelle. Lordi otti puhelimen käteensä, ja vastasi pikaisesti: "Lordi Nirbbanocca, päivää!". Toisesta päästä kuului möreä, mutta hätääntynyt ääni. "Ai, se oletkin vain sinä, Oliver", lordi jatkoi. "Luulin sinun olevan se kitupiikki". "Juu, minä olen kyllä apurisi, mutta se Roope Ankka... hän taitaa seurata meitä ja pakettiautoamme!" Oliver sanoi. "Se ei saa olla totta! Miten te olette voineet möhliä tämänkin rötöksen?" lordi kysyi. Hänen kasvonsa alkoivat hikeentyä. Lordilla ei ollut mitään halua jäädä kiinni viimeisellä isolla keikallaan. "Hänen sukulaispoikansa pääsi soittamaan sille kitupiikille. Eikä kauaa kulunut, kun sitten sininen limusiini ilmestyi peräämme. Siis sen kitupiikin auto", Oliver totesi tietäen, että pomo oli hänelle hyvin vihainen sillä hetkellä. "Mutta mitä me teemme?" hän kysyi. "En ota edelleen pienintäkään riskiä. Kaartakaa sivutielle, kun Ankka ei näe, ja ajakaa loppumatka pieniä teitä Lontooseen. Poliisikaan ei osaa etsiä teitä mistään syrjäkyliltä", lordi neuvoi. "Kiitos, pomo, neuvoista. Kyllä kaikki vielä sujuu juuri niin kuin pitääkin!" Oliver sanoi, toivoen, että olisi oikeassa. "Toivottavasti sujuu. Sillä jos ei, silloin ei teille kunnian kukko laula", vastasi lordi matalalla, murhanhimoisella äänellä ja sulki puhelimensa.

"Mitä lordi sanoi?" kysyi pakettiauton kuljettaja Oliverilta toisaalla. "Että karkaat pakoon, ajat sivuteille, eksytät Ankan, sekä poliisit, ja ajat lopulta Lontooseen, jonka jälkeen...". "Kuulostaapa helpolta", kuski vastasi ivalliseen sävyyn, mutta painoi kaasupolkimen pohjaan.

Auton vauhti kiihtyi valtavaksi ja niin myös melu. Aku yritti epätoivoisesti pysyä paikallaan, mutta koska hänellä ei ollut turvavyötä, se oli mahdotonta.

"Mitä teillä on oikein mielessä? Mitä te aiotte tehdä minulle? Kuka se lordi oikein oikeasti on?" Aku huusi metelin läpi. Hän oli kyllästynyt siihen, että ei tiennyt mistään mitään, vaan joutui kuuntelemaan muitten epämääräistä sepustusta.

"Ensinnäkin, hän ei todellakaan ole lordi, tai mikään muukaan aatelinen!" Oliver huusi takaisin. He olivat jo jättäneet Roopen kauas taakseen, ja niinpä auto tasasi vauhtiaan. Melun hälvenemisen ansiosta oli helpompi puhua.

"Kuka hän sitten on?" Aku kysyi ja Oliver huoahti. "Tuo 'lordi' syntyi Neuvostoliitossa kauan sitten, nimellä Mihail Nerbanocs. Hän valmistui nuorena kaivostyöläisen ammattiin, mutta työ ei pahemmin häntä kiinnostanut. Niinpä nuori mies suuntautui epärehelliselle alalle. Pian pomosta tulikin jo kaikkien rikollisten jumala, sankari, maailman paras roisto! Kukaan rehellinen ei häntä tunne, mutta rikollisten keskuudessa hän on kuuluisa pyhimys. Kukaan muu ei ole harjoittanut rikollista toimintaa niin paljon, kuin hän!" Oliver kertoi.

Aku oli hetken hiljaa, mutta ei oikeastaan yllättynyt Oliverin sanoista lainkaan. Sitten hän kuitenkin taas avasi suunsa ja kysyi hiukan peloissaan: "Mutta mitä te aiotte tehdä minulle?". "Kohta saat tietää. Olet saanut jo nytkin miltei liikaa tietoja", Oliver vastasi.

Oikeastaan ei tarvinnut edes Akun tasoista älyä tietääkseen, mitä he aikoivat hänelle tehdä. Tuskinpa tuo apuri olisi kaikkea tätä kertonut, jos Aku pääsisi selostamaan sen vielä jollekin. Oli sanomattakin selvää, että hänet aiottiin... tappaa.

Auto kaarsi Oliverin saamien ohjeiden mukaisesti pienelle sivutielle, ja vähitellen Lontoo alkoi häämöttää heidän edessään.

Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyikin jo Lontoon keskusta-alueelle, Hyde Park-nimisen puiston viereiselle bulevardille.

Kuski hyppäsi ulos autosta, ja avasi tavaratilan luukun päästäen Akun ja Oliverin ulos. Aku oli onnellinen saadessaan raitista ilmaa, mutta surullinen, tietäessään loppunsa olevan lähellä. Myös älykkökonna, joka oli taas ollut hiljaa viimeiset puoli tuntia, astui ovestaan ulos. Oliver tarrasi Akun kaulukseen, ja nosti hänet ilmaan. "Hei! Mitä te nyt teette? Päästäkää minut alas!" Aku huusi kiukkuisena. Oliver-roisto ei välittänyt siitä pätkääkään. Hän käveli Aku hartioillaan heidän vieressään kohoavan talon eteen, ja avasi sitten oven. Tämän jälkeen Oliver vei Akun portaita alas, rakennuksen kellariin.

"No niin! Nyt istut siihen lattialle ja odotat!" älykkö määräsi. Kaikki muut hiukan hätkähtivät, sillä eivät olleet ikinä kuulleet hänen käskevän ketään. Aku kuitenkin rikkoi hiljaisuuden varsin nopeasti ja kysyi: "Mitä minä oikein odotan?". "Kuolemaasi", vastasi autoa kuljettanut, karski mies. "Mutta...", Aku sanoi. "Älä kysele! Saat kyllä tietää enemmän seuraavassa luvussa!"

Niinpä! Lopetin kirjoittamisen huomattuani luvun olevan jo melko pitkä. Joten saatte siis tälle jatkoa torstaina. Ja - taas kerran - pyytäisin niitä kuuluisia kommentteja. Niistä on paljon apua, ja lisäksi on mukavan palkitsevaa nähdä joittenkin lukevan tarinaani, ja jopa pitävän siitä! Hyvin sitä palautetta on tähänkin mennessä kyllä tullut, suurkiitos kaikille sitä antaneille!

Vierailija

akkaridekkari kirjoitti:Kiitos! Seuraava luku ilmestyy maanantaina iltapäivällä!

Eipä kestä!

Toivottavasti muutkin kommentoivat näihin tarinoihin!

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat